Luin Kirsti Ellilän hienon romaanin Lepra. Se kertoo Oriveden leprasairaalasta ja sen viimeisestä johtajattaresta sisar Matildasta, kutsumukselleen uskollisesta diakonissasta. ”Matildan tehtävänä oli huomioida ihmisen ruumis ja sielu. Aina myös sielu.” Aluksi sairaus oli kuin häilyvä varjo kaiken yllä, mutta vähitellen elämä sai syvyyttä kauniin luonnon ja puutarhan keskellä. Lepra on ilkeä tauti, eikä siihen ollut vielä viime vuosisadan alkupuolella tehokasta lääkettä. Sairaalassa oli paljon kipua ja kärsimystä, mutta myös iloa ja juhlaa. Kirjailija välttää kliseet lepran aiheuttamista vaurioista, jotka eivät aina ole lepran aiheuttamia, mutta ei kuitenkaan kiellä sen aiheuttamaa kammoa, joka eristi leprasairaat tehokkaasti muusta yhteiskunnasta. |
Minulla on erityinen suhde lepraan, koska sisareni Anna-Liisa on ollut Indonesiassa jo yli 40 vuotta ensin valtion leprasairaalassa hoitajana ja sitten lastenkodissa, jonka hän perusti miehensä kanssa lepraan sairastaneille ja hylätyille lapsille. Hän on diakonissa, sisar Anna kuten siellä sanotaan tai Mami kuten aikuisetkin sanovat.
Olen käynyt useassa leprasairaalassa, joita ei enää kovin paljon ole, koska lepraa hoidetaan nykyään pääasiassa avohoitona. Tunnen paljon lepran sairastaneita ihmisiä ja ollut mukana sairaalakäynneillä ja monissa tilaisuuksissa. Lukiessani sisar Matildasta ajattelin usein sisartani, joka on samanlainen kokonaisvaltainen diakonissa ajatellen aina ensin muita, varsinkin avun tarvitsijoita, ja joka on aina ollut valmis luopumaan omastaan.
Kiitos kirjasta, Kirsti!