Kirjailija Philip Roth on kuollut. Hän oli juutalainen kirjailija, joka ei aina ollut rabbien mieleen, mutta joka ei koskaan peitellyt tai väistänyt juutalaisuuttaan. Hän halusi olla ennen kaikkea amerikkalainen kirjailija. Sitä hän oli ja avasi juutalaiseen kokemukseen pohjautuvan näkymän amerikkalaiseen elämäntapaan. Olen oppinut häneltä paljon. Jukka Petäjä kirjoittaa tämän päivän HS:ssa, että Roth halusi aina eroon holokaustista. Hänhän oli syntynyt ja kasvanut Yhdysvalloissa. Ajattelen hänen kokemustaan verraten sitä Limor Watsonin kokemukseen, jonka hän kuvaa pienessä väitöskirjaansa perustuvassa kirjassa Isäni maa: |
"Yrittäessäni ymmärtää kulttuurista ja etnistä identiteettiäni tajusin, että sain viestejä sekä juutalaisilta että muilta ympäristössäni. Niiden mukaan minun odotettiin olevan eurooppalaisperäinen juutalainen, jonka perhe oli kärsinyt holokaustissa, joka puhui jiddisia ja söi perunapannukakkuja En halua koskaan väheksyä muiden ihmisten kärsimyksiä tai vähätellä holokaustin julmuuksia enkä halventaa minkään kulttuurin elämäntapaa, mutta minä en ole tuo ihminen. Se ei ole ollut minun kokemukseni eikä esivanhempieni kokemus."
0 Comments
Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin: armahda meitä.
Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin: armahda meitä. Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin: anna meille rauha. Viime päivien tapahtumat ja tämän päivän HS:n kirjoitus atomiuhasta saivat minut ottamaan käteeni jesuiittaisä Gerard W. Hughesin kirjan. Avasin sen ja silmiini osui seuraava teksti:
Sielujemme menettäminen tarkoittaa muun muassa sitä, että olemme menettäneet näkemyksen koko luomakunnan ja kaikkien ihmisten ykseyttä koskevasta totuudesta. Siitä seuraa, että mitä hyvänsä tuhoa me aiheutamme toiselle, se on aina tuhoa, joka vaikuttaa meihin itseemme. Koska olemme pirstoutuneita hengeltämme, luomme sen vuoksi erottavia muureja ympärillemme ja kutsumme sitä rauhan säilyttämiseksi."
Gerard W. Hughesin kirjasta Jalkaisin Jerusalemiin - Pyhiinvaellus rauhan puolesta.
Mitä tarkoittaa katolinen? Kirkon katolisuus merkitsee:
Paavi Franciscus kirjoittaa kirjeessä Laupeuden kasvot Vatikaanin II kirkolliskokouksesta: ”Kirkko tuntee, että tämä tapahtuma on säilytettävä elävänä. Sen kautta alkoi uusi vaihe kirkon historiassa. Kirkolliskokoukseen kokoontuneet isät tunsivat vahvasti, kuin todellisena Pyhän Hengen henkäyksenä, että on välttämätöntä puhua Jumalasta aikansa ihmisille ymmärrettävällä tavalla. Muurit, jotka liian kauan olivat sulkeneet kirkon etuoikeutetuksi linnakkeeksi, olivat murtuneet, ja oli tullut uusi aika julistaa evankeliumia uudella tavalla. Se oli uusi velvoite kaikille kristityille todistaa uskostaan innokkaammin ja vakuuttuneemmin. Kirkko tunsi velvollisuudekseen olla Isän rakkauden elävä merkki maailmassa.”
Henning Mankell on kuollut. Luin viikonloppuna hänen viimeisen kirjansa Ruotsalaiset saappaat. Ajattelin sitä lukiessani, että se on hänen elämästä luopumisen kirjansa, vaikka en tiennyt, missä vaiheessa hänen syöpänsä oli. Se on kirja, jossa päähenkilö menettää talonsa ja muistonsa tulipalossa. Mutta hänen tyttäressään, johon hän tutustui vasta vanhana, on syntymässä uutta elämää. Häntä varten rakennetaan talo uudelleen. Se on kaunis kirja, ei yhtään lohduton, vaikka Mankell edelleen sanoo, ettei hän usko mihinkään jumalaan. Kuitenkin hän lupaa rukoilla kaikkia jumalia tyttärensä sairaan tyttären puolesta. Mankell oli ehdoton ja joissain asioissa äärimmäinen hyvän ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija. Hänen lukuisat Afrikkaa meille avaavat kirjansa kuten myös ristiriitainen Wallander ovat rikastuttaneet minunkin ajatteluani jo monien vuosien ajan. Kiitos kirjoista! Jumala on armollinen.
Niin asiat alkoivat elää päässäni omaa elämäänsä ja huomasin aloittavani kolmen kirjan sarjaa. Niillä on katolinen lähtökohta, koska olen katolilainen, mutta todellisuudessa ne ovat minun kertomukseni itselleni omasta elämästäni, eräänlainen kasvuni ja elämäni rakennusainesten päiväkirja. Siksi niissä kaikissa on lainauksia samoilta ihmisiltä ja samoista kirjoista. Ne eivät ole mitään virallista katolista opetusta eikä suurta teologiaa. Niissä on aineksia, jotka ovat kantaneet minua eteenpäin silloinkin, kun olen kulkenut elämäni kaaoksesta toiseen. Ne ovat estäneet minua hätääntymästä.
Katselin tämän aamun lehdestä kirjauutisia. Huomasin lukuisat elämäkerrat elävistä ja kuolleista. Tietofinlandiaehdokkaista on kolme kuudesta elämäkertoja, aiemmin eläneitä arvokkaita ihmisiä. Kirjakaupan mainoksessa tämän päivän sankareiden tarinoita. Kun katselen kirjahyllyäni ja ajattelen viime aikojen lukemisiani, niin niissäkin on useita elämäkertoja. Pablo Nerudan 1970-luvun lopussa, kiireisinä vuosinani, ilmestynyt muistelmateos Tunnustan eläneeni. Se on kulkenut uskollisesti mukana, mutta nyt vasta huomasin, etten ollut silloin ehtinyt sitä lukea! Nyt luin ja se oli elämys. Miten mielenkiintoinen elämä monissa eri maissa ja kulttuureissa. Kun Koti aavikolla -sarjasssa oltiin pohjois-Chilen aavikolla, tunnistin Nerudan tarinoita. Samoin olin tunnistanut Chatvikin Patagonia, Patagoniasta. Miten kliseemäinen kuva ns. Latinalaisesta Amerikasta meillä pyöriikään! Ja katolisesta kirkosta siellä! Kun kirjoitin kirjaani Ruusuja Neitsyt Marialle, löysin Argentiinan kirkon (ja nykyisen paavinkin ohimennen) ilman ulkopuolisten kaikkitietäviä leimoja.
Neruda oli pitkään myös Aasiassa, Intiassa ja Indonesiassa. Vaikka hän ei tunnekaan Jaavan maaseutua, on kuitenkin selvästi kysymys samasta maasta kuin Suprapto Ismudjiton muistemissa Kipu ja kauneus, joka kuvaa myös rikkaan jaavalaisen kulttuurin vapautumista siirtomaavallan otteesta. Oma kirjani Naisena Jaavalla kertoo nykyisen Indonesian jaavalaisesta kulttuurista ja maaseudun elämästä, erityisesti naisten näkökulmasta. Sitä kirjoittaessani tutustuin moniin ihmisiin ja asioihin, kansantarinoita julkaisin kirjassa Jaavalaisia legendoja.
Asiat liittyvät ja lomittuvat toisiinsa muodostaen elävän mosaiikin. Mielenkiintoista! Tässä vain muutama esimerkki. Jatkan ehkä toisella kertaa matkaani ihmisten kokemustan kautta tässä yhteisessä maailmassamme.
En enää muista paljon siitä, mitä Pramoedya puhui. Muistan kuitenkin hänen puhetapansa ja ilmapiirin yleisön keskuudessa hänen puhuessaan. Häntä kuunneltiin hyvin vakavasti.
Hän puhui taiteesta. Hän oli juuri palannut Hollannista ja liittynyt LEKRA-järjestöön. Se oli Lembaga Kebudayaan Rakyat, Kansan kulttuurin insituutti, joka tunnettiin vasemmistolaisena organisaationa. Hän sanoi, ettei taide ole olemassa vain itseään varten. Taiteen tulee heijastaa sosiaalista todellisuutta, ja sen tulee toimia sosiaalisten uudistusten käyttövoimana. |
MarjataltaTällä sivulla bloggaa Amanda-kustannuksen Marjatta Jaanu-Schröder. Hän on teologian maisteri ja tietokirjailija, joka on toiminut Helsingin katolisen hiippakunnan opetustyön johtajana sekä suorittanut jatko-opintoja Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksella tutkien Jaavan uskonnollista elämää. Marjatan Facebook-ystäville nämä kirjoitukset ovat entuudestaan tuttuja, mutta nyt niihin pääse tutustumaan muutkin. Arkisto
November 2021
Hakusanat
All
Linkkejä |