Ristiinnaulittu maalaustaiteessa
|
Kuvaustavoista ja muista taustatekijöistä
Kristukset ristinkuolema Golgatalla on ollut vuosisatojen ajan kristillisen kuvataiteen keskeisin ja merkittävin aihe. Sitä oudommalta tuntuu, että kaikkein varhaisimmassa kuvataiteessa, suunnilleen ensimmäisenä neljän vuosisatana, sitä ei oikeastaan esitetty lainkaan. Tälle on annettu ainakin kaksi selitystä. Ensinnäkin ristiinnaulitseminen oli rangaistusmuoto, jota Rooman valtakunnassa sovellettiin pääasiassa vain orjiin. Siksi se olisi koettu niin häpeällisenä, että sitä ei mielellään oliis esitetty lainkaan.
Kristukset ristinkuolema Golgatalla on ollut vuosisatojen ajan kristillisen kuvataiteen keskeisin ja merkittävin aihe. Sitä oudommalta tuntuu, että kaikkein varhaisimmassa kuvataiteessa, suunnilleen ensimmäisenä neljän vuosisatana, sitä ei oikeastaan esitetty lainkaan. Tälle on annettu ainakin kaksi selitystä. Ensinnäkin ristiinnaulitseminen oli rangaistusmuoto, jota Rooman valtakunnassa sovellettiin pääasiassa vain orjiin. Siksi se olisi koettu niin häpeällisenä, että sitä ei mielellään oliis esitetty lainkaan.
Monet tutkijat ovat sittemmin olleet sitä mieltä, että tämä voisi olla korkeintaan yksi syy näin tärkeän aiheen poissaoloon, onhan kysymyksessä kristinuskon kannalta mitä merkittävin asia: Jumalan pelastussuunnitelman täytäntöön pano, kristittyjen kannalta kunniakas tapahtuma. Tästä syystä onkin tultu siihen johtopäätökseen, että näitä kuvia ei tehty, koska sopivat esikuvat puuttuivat. Neitsyt Marialle ja Jeesus-lapselle löydettiin hellenistisessä taiteessa useitakin malleja, joita oli helppo soveltaa vielä nuoren kristinuskon tarpeisiin, mutta yhtään ristiinnaulittua Jumalaa ei antiikin aikana tunnettu eikä siis sellaisia kuviakaan ollut. Kesti siis hyvän aikaa, ennen kuin kristityt taiteilijat kehittivät sopivat kuvaustavat tälle pyhyydessään hyvin aralle aiheelle.
|
Ristiinnaulitun kuvausten alkuvaiheista
Ensimmäiset tunnetut ristiinnaulitun Kristuksen kuvat ovat peräisin 400-luvulta. Gallialais-espanjalaisen pyhiinvaeltajattaren, Egerian (myös Aetherian) ja joidenkin muiden vanhojen kirjoitusten perusteella tiedetään, että jo viimeistään 300- ja 400-luvun taitteessa oli Jerusalemissa tapana kerääntyä pitkäperjantain aamupäivällä Golgatalle, jossa pyhän ristin reliikkejä kunnioitettiin. Sen jälkeen luettiin psalmeja, profeettojen tekstejä, Paavalin kirjeitä ja kärsimyshistoria kaikkien evankeliumien mukaan. Niinpä on ymmärrettävää, että myös ristiinnaulitun kuvia alettiin kaivata kultillisiin tarkoituksiin. Kuitenkin vasta 800-luvulta lähtien Golgatan tapahtumista tuli lännessä kristillisen taiteen pääteema. Kuten Jeesuksen syntymää kuvaavissa taideteoksissa niin niissäkin evankeliumin tietoja alettiin pian laajentaa runsaalla, aikakaudelle tyypillisellä legenda-aineistolla. Varsinkin keskiajalla taiteilijat käyttivät niitä elävöittämään teoksiaan ja teosten tilaajat korostaakseen tiettyjä tärkeinä pitämiään asioita.
|
Andrea Mantegna: Kristus ristillä (1400-luvun loppu)
|
Ensimmäiset tunnetut kuvat tyytyivät vain symbolisesti viittaamaan tapahtuneeseen. Niinpä esimerkiksi varhaisissa roomalaisissa ja gallialaisissa sarkofagireliefeissä on kuvattu vain risti, jonka pikkipuulle on asetettu voitonseppele merkkinä siitä, että Kristus on voittanut kuoleman. Joissakin hyvin varhaisissa säilyneissä kuvissa, joiden ajoitus on epävarma, on esitetty paratiisin neljä virtaa ja Golgata risteineen. Risti on kuvattu paratiisin elämän puuna. Siinä riippuva Kristus on kuvattu edestä, ryövärit sivulta, mikä jäi tavaksi myöhempäänkin taiteeseen, samoin neljä virtaakin, jotka esiintyvät vielä ainakin varhaiskeskiaikaisissa kirjankuvituksissa.
Paratiisin puu ristinpuuna liittyy useampaankin legendaan. Yhdessä kerrotaan kuinka elämän puu – lignum vitae – joutui kuivuttuaan sillaksi sen puron varteen, jonka yli Saban kuningatar kulki mennessään tapaamaan kuningas Salomoa. Legendan mukaan kuningatar olisi ennustanut puulla olevan vielä suuri osa maailman historiassa. Sama taru kertoo edelleen, että Kristuksen risti tehtiin juuri tuosta puusta.
Maria ja Johannes ristin juurella
Golgata-kohtauksista kehiteltiin erilaisia kuvaustapoja, joista ensimmäiset ovat jo ainakin 500-600-luvuilta. Perustyypiksi muodostui niin sanottu kalvaarioryhmä, jossa on kolme henkilöä: Kristus ristillä ja hänestä katsoen oikealla puolella kärsivä neitsyt Maria, mater dolorosa, ja vasemmalla Jeesuksen rakkain oppilas, Johannes. On myös viisifiguurisia ryhmiä, joissa edellisten lisäksi esiintyy kaksi naishahmoa. Toinen edustaa ekklesiaa ja toinen synagogaa, siis kristinuskoa ja juutalaisuutta. Johanneksen huostaan Kristus uskoi äitinsä ja Marialle puolestaan Johanneksen. Näin neitsyt Mariasta tuli koko kristikunnan suojelija ja kirkon äiti.
Golgata-kohtauksista kehiteltiin erilaisia kuvaustapoja, joista ensimmäiset ovat jo ainakin 500-600-luvuilta. Perustyypiksi muodostui niin sanottu kalvaarioryhmä, jossa on kolme henkilöä: Kristus ristillä ja hänestä katsoen oikealla puolella kärsivä neitsyt Maria, mater dolorosa, ja vasemmalla Jeesuksen rakkain oppilas, Johannes. On myös viisifiguurisia ryhmiä, joissa edellisten lisäksi esiintyy kaksi naishahmoa. Toinen edustaa ekklesiaa ja toinen synagogaa, siis kristinuskoa ja juutalaisuutta. Johanneksen huostaan Kristus uskoi äitinsä ja Marialle puolestaan Johanneksen. Näin neitsyt Mariasta tuli koko kristikunnan suojelija ja kirkon äiti.
Peter Paul Rubens: Kristus ristillä, 1600-luku
|
Eeppinen kuvatyyppi
Toinen Golgata-esitysten päätyyppi on luonteeltaan eeppinen ja se sisältää useita henkilöitä tai henkilöryhmiä monine kertovine kohtauksineen. Tämä esitystapa kehitettiin pääasiassa 1200-1300-luvuilla. Evankeliumien yhteisen tiedon mukaan Kristus naulittiin ristille kahden pahantekijän väliin. Neljäsataaluvulta peräisin olevien apokryfisten Pilatuksen aktien mukaan heidän nimensä olivat Dysmas ja Gestas, evankeliumeissa mainittu sadanpäällikkö oli Longinus ja sotilas, joka ojensi Kristukselle juotavaa sienessä, oli nimeltään Stefaton. Marian mukana oli usein muita Galilean naisia, kun taas Magdalan Maria on varsin usein kuvattu polvistuneena ristin juurelle, jossa hän suutelee Vapahtajan jalkoja. Hän on tavallisesti puettu koreisiin vaatteisiin, millä on tahdottu viitata hänen (kuviteltuun) menneisyyteensä syntisenä naisena. Näissä kuvissa Johannes on usein lähellä neitsyt Mariaa. Mukana on tavallisesti myös sadanpäällikkö sekä sotilaat, jotka heittävät arpaa Jeesuksen paidasta. Saumaton paita katsottiin varhaiskristillisenä aikana ihmisen ja Jumalan välisen Kristuksessa toteutuneen yhteyden symboliksi. Se on myös neljän evankeliumin yhteyden tunnuskuva. Itse ristin neljän sakaran on katsottu symboloivan maailmaa ja kosmosta: risti on merkkinä Kristuksen kuoleman maailmanlaajuisesta vaikutuksesta. Hänen levitettyjen käsivarsiensa on katsottu yhdistävän juutalaiset ja pakanat ja symboloivan myös hänen kaikissa ulottuvuuksissa vaikuttavaa voimaansa. Olletikin 1300-luvulla voimakkaasti esiintyneen kärsimysmystiikan vuoksi on myös taideteoksissa vahvasti korostettu Kristuksen haavoja ja hänen kärsimystään.
|
Markus ja Luukas mainitsevat Kristuksen kuolemaa edeltäneen auringonpimennyksen ja muitakin luonnonilmiöitä. Pimennykseen viitataan usein taiteessa siten että taivas on synkkä. Siihen on voitu vihjata myös symbolisesti, keskiajalla usein ihmiskasvoisena aurinkona ja kuuna, uudella ajalla tavallisesti vain pimentyneenä aurinkona.
Oikea ja vasen – hyvä ja paha
Keskiajan teologiseen logiikkaan perustuu tietty symmetria-ajattelu, joka taiteessa näkyy kuvatilan jakamisena kahteen merkityssektoriin, vasempaan ja oikeaan, joilla kummallakin on oma mekrityksensä. Niinpä Kristus kuollessaan kääntää päänsä oikealle. Neitsyt Maria on Kristuksesta katsoen hänen oikealla puolellaan, samoin ”hyvä ryöväri”, Dysmas, kuin myös sadanpäällikkö, joka todisti Kristuksen olevan Jumalan poika. Myös Kristuksen kylkihaava on keskiajalta asti esitetty hänen oikeassa kyljessään. Augustinus piti haavaa ”elämän ovena”: veri merkitsi syntien anteeksiantoa, vesi kastetta. Jos aurinko ja kuu on kuvattu, aurinko on oikealla, kuu vasemmalla. Vasemmalla on myös katumaton ryöväri, Gestas, joka tavallisesti kuvataan tuskissa vääntelehtivänä. Samalla puolella ovat myös aroaa heittävät sotilaat. Jos ristin juurella ovat vain Maria ja Johannes, eikä ryöväreitä ole esitetty lainkaan, Johannes on vasemmalla, ”pahemmalla” puolella symmetrian vuoksi. Näistä esityksistä johtuu, että Johannes myöhemmissäkin kuvissa saattaa olla vasemmalla puolella.
Keskiajan teologiseen logiikkaan perustuu tietty symmetria-ajattelu, joka taiteessa näkyy kuvatilan jakamisena kahteen merkityssektoriin, vasempaan ja oikeaan, joilla kummallakin on oma mekrityksensä. Niinpä Kristus kuollessaan kääntää päänsä oikealle. Neitsyt Maria on Kristuksesta katsoen hänen oikealla puolellaan, samoin ”hyvä ryöväri”, Dysmas, kuin myös sadanpäällikkö, joka todisti Kristuksen olevan Jumalan poika. Myös Kristuksen kylkihaava on keskiajalta asti esitetty hänen oikeassa kyljessään. Augustinus piti haavaa ”elämän ovena”: veri merkitsi syntien anteeksiantoa, vesi kastetta. Jos aurinko ja kuu on kuvattu, aurinko on oikealla, kuu vasemmalla. Vasemmalla on myös katumaton ryöväri, Gestas, joka tavallisesti kuvataan tuskissa vääntelehtivänä. Samalla puolella ovat myös aroaa heittävät sotilaat. Jos ristin juurella ovat vain Maria ja Johannes, eikä ryöväreitä ole esitetty lainkaan, Johannes on vasemmalla, ”pahemmalla” puolella symmetrian vuoksi. Näistä esityksistä johtuu, että Johannes myöhemmissäkin kuvissa saattaa olla vasemmalla puolella.
Legendoja kuvien taustatekijöinä
Golgata-kuvausten muista ikonografisista aineksista voi mainita ristin juurella olevan pääkallon. Vielä varhaiskeskiajan maalauksissa – ja usein myöhemminkin – se on tavallisesti pienessä luolassa ristin alla. Tämän esitystavan takana on Aadamin legenda, jonka mukaan Kristuksen risti pystytettiin Aadamin hautaluolan päälle, jolloin Kristuksen kylkihaavasta vuotava vesi kastoi Aadamin. Viimeistään 1400-luvulla pääkallon merkitys alkoi painua unohduksiin, mutta kallo jäi viittaamaan Golgataan pääkallonpaikkana.
Golgata-kuvausten muista ikonografisista aineksista voi mainita ristin juurella olevan pääkallon. Vielä varhaiskeskiajan maalauksissa – ja usein myöhemminkin – se on tavallisesti pienessä luolassa ristin alla. Tämän esitystavan takana on Aadamin legenda, jonka mukaan Kristuksen risti pystytettiin Aadamin hautaluolan päälle, jolloin Kristuksen kylkihaavasta vuotava vesi kastoi Aadamin. Viimeistään 1400-luvulla pääkallon merkitys alkoi painua unohduksiin, mutta kallo jäi viittaamaan Golgataan pääkallonpaikkana.
Hyvin monissa ristiinnaulittuaiheissa enkelit keräävät Kristuksen veren kalkkiin. Kalkki on varhaiskeskiaikaisen ranskalaisen legendan mukaan Graalin malja, salaperäinen pyhä esine. Se tuotti tarun mukaan omistajalleen maallista ja taivaallista onnea, jos tämä vain oli puhdassydäminen. Sitä pidettiin myös maljana, josta Jeesus oppilaineen nautti viimeisen ehtoollisen. On myös kuvia, joissa veren kerää maljaan Joosef Arimatialainen. Legendalla on yhteytensä myös varhaiskeskiaikaisiin kuningas Arturin ja Parsifalin taruihin.
|
Monien Kristuksen ristiin liittyvien kuvallistenkin esitysten taustatekijänä on pyhän ristin legenda. Se liittyy pyhään Helenaan. On historiallinen tosiasia, että Helena teki puolisonsa, keisari Konstantinoksen, kanssa pyhiinvaellusmatkan Pyhään Maahan vuonna 313-314. Sinne he perustivat muun muassa Jerusalemin Pyhän haudan kirkon. Legendan mukaan Helena suoritutti kaivauksia Golgatalla, mutta löytämästään kolmesta rististä hän ei kyennyt päättelemään, mikä niistä on oikea. Niinpä hän asetutti kuolleen ihmisen vuorotellen kunkin ristin päälle. Kuten kovin usein taruissa, tässäkin kolmas kerta toden sanoi: se herätti kuolleen henkiin. Aito Kristuksen risti oli löytynyt. Tämän, kuten monien muidenkin legendojen tarkoituksena näyttää olleen osoittaa mieleen painuvalla tavalla jonkin tapahtuman – tässä tapauksessa ristin – syvällinen merkitys.
Reformaation jälkeen
Reformaatio lisäsi suuresti Golgata-aiheiden määrää Suomenkin kirkollisessa taiteessa. Myös pyhän ehtoollisen, Getsemanen ja ylösnousemuksen kuvaukset lisääntyivät, kun taas Jeesuksen syntymään liittyvät esitykset vähenivät selvästi. Ristiinnaulittu-aiheen kuvaustavoissa ei sen sijaan tapahtunut juurikaan muutoksia: katolisena aikana syntyneitä perinteitä seurattiin joskus hyvinkin tarkasti. Yksityiskohdissa kylläkin tapahtui muutoksia, kun ikonografisten elementtien sisällöt jäivät vähitellen unohduksiin. |
Mikael Toppelius: Kristus ristillä (Kiimingin kirkko 1769)
|
