Piispa Paul Verschuren
Nuoruus ja kutsumus
Paulus Michael Verschuren syntyi 26.3.1925 Bredassa[1], Alankomaiden eteläosassa, katoliseen perheeseen. Hänen äitinsä hoiti kuutta lasta kotona, isä puolestaan teki työtä kaakaotehtaan osastonjohtajana – isän verrattain hyvästä asemasta huolimatta Verschuren kuvaili myöhemmin perheensä olleen ennemmin köyhiä kuin porvarillisia.[2] Katolilaisuus näkyi vahvasti perheen arjessa. Alankomaissa kaikki oli jaettu kirkkokuntien kesken: perheen lukemat lehdet ja kuuntelemat radio-ohjelmat olivat poikkeuksetta katolisia, samoin yhdistystoiminta ja lasten koulut, joissa opettivat katoliset sisaret ja veljet.[4] Verschurenin mukaan tällainen ympäristö tuki kutsumusten syntymistä, ja se osaltaan vaikutti hänen päätökseensä tulla papiksi.[4] Konkreettinen heräte pappiskutsumukseen oli erään veljen vierailu Verschurenin koulussa ja tämän kertomukset lähetystyöstään ulkomailla, erityisesti Borneossa.[5] Verschuren oli tuolloin noin 8-vuotias, mutta päätti haluavansa tehdä elämällään samaa, ja kun tämä päätös sai kotona tukea, se muodostui todelliseksi tavoitteeksi.[6] Veljeskunnan valintaan vaikuttivat useat tekijät. Papiksi pääseminen oli Verschurenille tärkeää, joten veljeskunnan oli oltava sellainen, jonka jäsenet saattoivat saada pappisvihkimyksen.[7] Pyhän Sydämen papit olivat Alankomaissa hyvin näkyvä veljeskunta, ja sen julkinen työ merimiesten parissa ja suurkaupunkien slummeissa sekä toiminta muun muassa Indonesiassa ja Etelä-Amerikassa loivat heistä selvästi positiivisen mielikuvan – lisäksi Verschurenin perheellä oli veljeskunnasta yksi tuttava.[8]
Jälkeenpäin Askel-lehden haastattelussa Verschuren kertoi ajatelleensa kirkon vaikutuksen olleen turhankin voimakas hänen lapsuudessaan ja että hänen täytyi ajan myötä ”ottaa etäisyyttä kodin uskonnollisuuteen”.[9] Jumalasta oli muodostunut nuorena ankara kuva, ja Verschurenin oli myöhemmin hylättävä Jumala jotta hän saattoi löytää tämän uudelleen.[10] (Hän ei kertonut milloin tämä Jumalan hylkääminen tapahtui.) Tästä huolimatta hän piti lapsuuttaan onnellisena.[11]
Jälkeenpäin Askel-lehden haastattelussa Verschuren kertoi ajatelleensa kirkon vaikutuksen olleen turhankin voimakas hänen lapsuudessaan ja että hänen täytyi ajan myötä ”ottaa etäisyyttä kodin uskonnollisuuteen”.[9] Jumalasta oli muodostunut nuorena ankara kuva, ja Verschurenin oli myöhemmin hylättävä Jumala jotta hän saattoi löytää tämän uudelleen.[10] (Hän ei kertonut milloin tämä Jumalan hylkääminen tapahtui.) Tästä huolimatta hän piti lapsuuttaan onnellisena.[11]
Tätä lapsuutta alkoi pappiskutsumuksen heräämisen aikoihin, noin vuodesta 1933 lähtien varjostaa Saksa, jonka uhasta Verschuren kuuli kotona puhuttavan.[12] Toisen maailmansodan syttyessä Verschuren oli 14-vuotias. Bredan kaupunki – 75000 ihmistä – evakuoitiin toukokuussa 1940 sen näyttäessä joutuvan ranskalaisten ja saksalaisten joukkojen lähentyvien rintamien väliin.[13] Verschuren joutui pakenemaan maasta Belgiaan[14], josta hän kuitenkin palasi viimeistään pian sodan jälkeen. Breda päätyi sodan aikana saksalaisten miehittämäksi, kunnes vapautettiin puolalaisten sotilaiden toimesta 29.10.1944.[15] Verschurenin vanha koulu Bergen Op Zoomissa tuhoutui saman vuoden taisteluissa.[16]
Verschuren kävi koulua muun muassa Pyhän sydämen pappien pitämässä Bergen op Zoomin apostolisessa koulussa[17] (n. 35 km länteen Bredan kaupungista), ja opiskeli myöhemmin saman järjestön pappien seminaarissa. Hän aloitti novisiaattinsa ja antoi ensimmäiset luostarilupauksensa jo sodan aikana, vuosina 1943-1944[18], veljensä Wimin perässä, joka liittyi Pyhän sydämen pappeihin vuonna 1942[19]. Verschuren opiskeli filosofiaa ja teologiaa sekä Bredan läheisyydessä sijaitsevan Liesboschin että lähellä maan itärajaa olevan Nijmegenin seminaareissa.[20] Pappisopiskelijana häntä kiinnostivat myös kielet, ja hän yritti lukea mahdollisimman paljon.[21] Jotkut englanninkieliset teokset tuntuivat liian haastavilta, mutta hän huomasi muun muassa kardinaali Newmanin kirjojen olevan helpompia lukea, ja kiinnostus kardinaalin kirjoituksiin kasvoi teologiaa opiskellessa.[22] Verschuren vihittiin 25-vuotiaana papiksi 19.3.1950.[23] Hän jatkoi opintojaan Roomassa teologian ja kanonisen oikeuden parissa, valmistui ensimmäisestä lisensiaatiksi vuotta myöhemmin, ja jälkimmäisestä tohtoriksi 1954.[24] Hän toimi noin vuoden Englannissa opettajana ja noviisimestarina veljeskuntansa seminaarissa[25] – tänä aikana myös kiinnostus Newmaniin syveni, ja Verschuren alkoi kerätä hänen kirjojaan[26]. Englannin jälkeen hän palasi Nijmegeniin opettamaan moraaliteologiaa ja opiskelemaan siviilioikeutta, josta hän suoritti lakitieteen lisensiaatintutkinnon 1960.[27] Kirkon laki oli alkanut tuntua hänestä ”kuivalta ja tavalliselle elämälle vieraalta”, siviilioikeus vetosi enemmän.[28] Seuraavana vuonna hän kuitenkin siirtyi lyhyeksi aikaa Liesboschiin opettamaan kanonista oikeutta ja toimi samalla Bredassa sielunhoidollisissa tehtävissä italialaisten ja espanjalaisten työläisten keskuudessa, kunnes lähti 1961 Roomaan toimittamaan Pyhän sydämen pappien veljeskunnan kansainvälisen seminaarin rehtorin virkaa.[29] |
Artikkelin kirjoittajasta: Anita GeritzOpiskelen Helsingin yliopistossa yleistä historiaa sekä sivuaineina latinaa ja teologiaa. Minua kiinnostaa erityisesti muun muassa kirkkohistoria. Olen kasvanut katolisessa perheessä Suomessa, mutta juureni ovat Unkarissa ja Alankomaissa.
Anita Geritzin saatesanat
Kirjoitin tämän kurssityönä ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Tekstin laatimiseen on käytetty seuraavia lähteitä: Suomen katolinen hiippakuntalehti (Kellojen Kutsu/Fides), muita suomalaisia sanoma- ja aikakausilehtiä (käytetty Studium Catholicumin kirjaston lehtileikearkistoa, loppuvaiheessa apuna Tuula Luoman kokoama lähdelista), haastattelut (Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnasta, Marko Pitkäniemi (lyhennetty alaviitteissä MP) ja Marja-Leena Rautakorpi (MR)), Ari Lukkarisen (Paul Verschuren Suomen katolilaisten piispana vuosina 1964-1989) ja Elsa Savolaisen (Kaukana Vatikaanista – Katolinen kirkko Suomessa 1989-1998) pro gradu -tutkielmat, Kalevi Vuorelan Vuosi vuodelta -kirja, Pyhän Henrikin seurakunnan arkistot, ja nettiaineistot silloin kun muita lähteitä ei ollut saatavilla. Bredan kaupungin nettiarkistoista ei lukuisten Verschuren-nimisten henkilöiden joukosta tuntunut löytyvän piispa Pauliin tai tämän perheeseen sopivia tietoja. Enemmällä ajalla ja resursseilla olisi voinut tutustua paikallisiin arkistoihin Alankomaissa (ja Belgiassa, Englannissa ja Roomassa) sekä haastatella ihmisiä laajemmin ja paneutua tarkemmin jo käytettyihin lähteisiin. Tässä tekstissä on pyritty keskittymään Paul Verschurenin tärkeisiin elämänvaiheisiin sekä hänen persoonaansa Suomessa asuvana hollantilaisena katolisena piispana. Erityistä huomiota on kiinnitetty hänen varhaisempaan elämäänsä, josta useimmissa esityksissä on niukemmin tietoa saatavilla. Verschurenin toimintaa piispana on käsitelty hieman yleisemmällä tasolla, keskittyen erityisesti niihin kehityslinjoihin, jotka hän itse koki piispuuskaudessaan keskeisiksi. Vaihtoehtoisia rajauksia olisi voinut olla esimerkiksi hänen piispanuransa yksityiskohtaisempi tarkastelu (jota aiemmin mainitut gradut ansiokkaasti tekevät) tai hänen näkemystensä kehittymisen selvittäminen (mikä olisi vaatinut vielä nykyistä tarkempaa tutustumista Verschurenin kirjoituksiin ja hänen ajatteluunsa vaikuttaneisiin teoksiin ja tapahtumiin).
|
Ennen apulaispiispaksi nimitystään Verschuren oli käynyt Suomessa kerran aiemmin, kuukauden verran[30] vuonna 1960, johtamassa paikallisten katolisten sisarten[31] retrettiä.[32] Matkalta jäi käsitys Suomesta luonnoltaan rikkaana maana, jolla ei kuitenkaan ollut vanhaa historiaa.[33] Suomen katolinen piispa, Gulielmus Cobben, oli Verschurenin tapaan hollantilainen Pyhän Sydämen veljeskunnan jäsen – hän oli tullut Suomeen 1924 ja oli toiminut siellä kirkkoherrana, apostolisena vikaarina ja piispana, joksi hänet vihittiin lähellä Bredaa Bergen op Zoomissa 1934 Verschurenin ollessa noin 9-vuotias.[34] Cobbenin terveys oli heikentynyt 1962 Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ensimmäisen istunnon aikana, ja hän toivoi tämän johdosta paavilta (silloin Johannes XXIII, joka kuitenkin nukkui pois vuonna 1963) avustajaa, josta tulisi ajan myötä myös hänen seuraajansa.[35] Verschuren oli tavannut Cobbenin viimeistään opiskellessaan Roomassa vuonna 1953, jolloin hän oli Cobbenin seurassa tapaamassa paavi Pius XII:ta.[36] Verschurenin nimityksestä uutisoitiin L'Osservatore Romanossa 14.5.1964, Suomessa hiippakuntalehden (Kellojen kutsu) saman vuoden numerossa 5-6.[37] Tavatessaan nimityksensä johdosta paavi Paavali VI:n tämä piti puheen Suomen tilanteesta – Verschuren kuvaili tapaamista jälkeenpäin yksipuoliseksi, eikä hän päässyt silloin korjaamaan paavin Verschurenin mielestä hieman vääräksi jäänyttä käsitystä Suomesta.[38]
Suomi ja Vatikaanin 2. kirkolliskokous
Paul Verschuren saapui Suomeen 18.7.1964 ja aloitti heti suomen kielen opiskelun[39] erään ylioppilaan johdolla[40]. Kuukautta myöhemmin (elokuun 16. päivänä) Verschuren vihittiin juhlallisesti piispaksi kolmituntisen messun yhteydessä Pyhän Henrikin kirkossa. Vihkijänä oli piispa Cobben, jonka kanssa Verschurenin oli määrä seuraavat vuodet työskennellä, ja myötävihkijöinä Bredan piispa Gerardus de Vet sekä Tukholman piispa, alkujaan amerikkalainen tri John Taylor.[41] Täydessä kirkossa paikalla oli myös Verschurenin veli Wim[42]. Seuraavan päivän juhlapäivällisen sekä ”vilkkaan neuvottelujen viikon” jälkeen Verschuren lähti Bredan kautta Vatikaaniin ottamaan osaa kirkolliskokoukseen.[43]
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kolmas istunto avattiin 14.9.1964 ja kesti 21.11. asti. Suomessa hiippakuntalehti julkaisi numeroissaan 7-10 Verschurenin kirjeitä, joissa hän kuvasi kokouksen kulkua ja käytännön työtapoja, sen käsittelemiä aiheita ja siellä heränneitä väittelyitä, sekä omia henkilökohtaisia vaikutelmiaan. Iloa herätti muun muassa kirkolliskokouksen yhteisöllinen ilmapiiri[44], uusi liturgiaa koskeva säädös[45] ja konsiilin ”suuri vapaus”, joka näkyi muun muassa siinä, että eräs paavin kehuma skeema lähetystoiminnasta torjuttiin suurella äänienemmistöllä[46]. Jälkeenpäin Verschuren kertoi käyneensä kuuntelemassa kokouksessa pidetyistä puheista vain tärkeimmät – ylimääräisen aikansa hän käytti lukemalla suomen kielioppia Pietarinkirkon käytävillä kulkiessa.[47] Työtä oli kuitenkin paljon ja pitkät kokoukset ja puheet tuntuivat monilta raskailta.[48] Istunnon loppua kohti Verschuren kirjoitti, että ”piispat ovat väsyneet kokouksiin ja heidän tarkkaavaisuutensa uhkaa heiketä”.[49]
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kolmas istunto avattiin 14.9.1964 ja kesti 21.11. asti. Suomessa hiippakuntalehti julkaisi numeroissaan 7-10 Verschurenin kirjeitä, joissa hän kuvasi kokouksen kulkua ja käytännön työtapoja, sen käsittelemiä aiheita ja siellä heränneitä väittelyitä, sekä omia henkilökohtaisia vaikutelmiaan. Iloa herätti muun muassa kirkolliskokouksen yhteisöllinen ilmapiiri[44], uusi liturgiaa koskeva säädös[45] ja konsiilin ”suuri vapaus”, joka näkyi muun muassa siinä, että eräs paavin kehuma skeema lähetystoiminnasta torjuttiin suurella äänienemmistöllä[46]. Jälkeenpäin Verschuren kertoi käyneensä kuuntelemassa kokouksessa pidetyistä puheista vain tärkeimmät – ylimääräisen aikansa hän käytti lukemalla suomen kielioppia Pietarinkirkon käytävillä kulkiessa.[47] Työtä oli kuitenkin paljon ja pitkät kokoukset ja puheet tuntuivat monilta raskailta.[48] Istunnon loppua kohti Verschuren kirjoitti, että ”piispat ovat väsyneet kokouksiin ja heidän tarkkaavaisuutensa uhkaa heiketä”.[49]
Kirkolliskokouksen aloittama liturgisten uudistusten kausi näkyi Suomessa seuraavan paaston ensimmäisenä sunnuntaina, 21.2.1965, kun hiippakunnan messuissa alettiin käyttää kansan kieltä.[50] Samana keväänä hiippakuntalehdessä julkaistussa kirjoituksessaan liturgian uudistuksen taustasta Verschuren tunnusti, että ajatus ääneen vastaamisesta ja yhdessä laulamisesta saattoi tuntua seurakuntalaisista vieraalta, mutta hän korosti maallikoiden osallistumisen edistämisen tärkeyttä, sillä liturgia oli hänestä ”Kristuksen toimintaa kirkkonsa kanssa”, jossa uskovat olivat kutsutut ”ottamaan osaa yhteisönä kirkon ylevimpään toimitukseen”.[52] Siirtyminen kansakieleen ja uudenlaiseen messuun ei tietenkään voinut sen enempää Suomessa kuin muuallakaan tapahtua hetkessä, ja seuraavat vuodet – jopa vuosikymmenet – olivat katolilaisille sopeutumisen aikaa: aiheesta kirjoitettiin hiippakuntalehdessä pitkään, ja uudella hiippakunnan liturgisella työryhmällä riitti käännöstöissä tekemistä.[52] Kirkolliskokouksen innoittamana ja Verschurenin johdolla hiippakunnan toimintaa pyrittiin uudistamaan muillakin alueilla: Verschuren mainitsi jälkeenpäin tulleensa arvostelluksikin ”neuvostojen miehenä”, mutta piti tärkeänä maallikoiden ottamista mukaan kirkon käytännön elämään eri työryhmissä ja neuvostoissa (kuten seurakunta- ja talousneuvossa).[53]
Verschurenin poissaolo heti hänen piispanvihkimyksensä jälkeen saattoi aluksi vaikeuttaa hänen sopeutumistaan Suomeen, mutta hänen nopea tarttumisensa suomen kielen opintoihin ja hänen kirjoittamansa kirjeet kirkolliskokouksesta osoittavat halua luoda alusta lähtien yhteyttä hiippakuntalaisiin. Suomen katolilaisten ensireaktio uuteen piispaan ei ollut yksiselitteisen myönteinen: hän oli hollantilainen ja Pyhän Sydämen pappien veljeskunnan jäsen, ja jotkut tunsivat, että heillä oli jo Suomessa yliedustus.[54] Toisaalta myös Verschurenin välittömäksi kuvailtu persoona, joka oli selvä muutos Cobbenin piispalliseen arvokkuuteen, aiheutti joissakin vanhemmissa seurakuntalaisissa tyytymättömyyttä.[55] Lisäksi muutokset kirkon elämässä alkoivat pian Verschurenin Suomeen tulon jälkeen ja hän tuki ja johti niitä avoimesti, mikä saattoi herättää monissa epävarmuutta ja tyytymättömyyttä (hiippakuntalehden 1964 toimittamassa kyselyssä latinan kielen käytön säilyttämistä entisellään puolsi 31% vastanneista, seremonioiden säilymistä muuttumattomina 42%, ja latinan poistamista messusta kokonaan vain 8% – toisaalta on huomattava vastanneiden määrän olleen suhteellisen pieni ja painottuneen yli 30-vuotiaisiin).[56]
Verschurenin poissaolo heti hänen piispanvihkimyksensä jälkeen saattoi aluksi vaikeuttaa hänen sopeutumistaan Suomeen, mutta hänen nopea tarttumisensa suomen kielen opintoihin ja hänen kirjoittamansa kirjeet kirkolliskokouksesta osoittavat halua luoda alusta lähtien yhteyttä hiippakuntalaisiin. Suomen katolilaisten ensireaktio uuteen piispaan ei ollut yksiselitteisen myönteinen: hän oli hollantilainen ja Pyhän Sydämen pappien veljeskunnan jäsen, ja jotkut tunsivat, että heillä oli jo Suomessa yliedustus.[54] Toisaalta myös Verschurenin välittömäksi kuvailtu persoona, joka oli selvä muutos Cobbenin piispalliseen arvokkuuteen, aiheutti joissakin vanhemmissa seurakuntalaisissa tyytymättömyyttä.[55] Lisäksi muutokset kirkon elämässä alkoivat pian Verschurenin Suomeen tulon jälkeen ja hän tuki ja johti niitä avoimesti, mikä saattoi herättää monissa epävarmuutta ja tyytymättömyyttä (hiippakuntalehden 1964 toimittamassa kyselyssä latinan kielen käytön säilyttämistä entisellään puolsi 31% vastanneista, seremonioiden säilymistä muuttumattomina 42%, ja latinan poistamista messusta kokonaan vain 8% – toisaalta on huomattava vastanneiden määrän olleen suhteellisen pieni ja painottuneen yli 30-vuotiaisiin).[56]
Suomen kielet ja kulttuuri
Papiston joukkoon sopeutumista oletettavasti helpotti, että joukossa oli paljon muita hollantilaisia saman sääntökunnan jäseniä, joiden kanssa Verschuren jakoi samanlaisen hengellisen taustan ja joiden kesken hän saattoi puhua hollantia. Suomen ja ruotsin kielen opetteluun meni Verschureniltä pari vuotta.[57] Suomeen tullessaan hän puhui jo äidinkielensä lisäksi ranskaa, saksaa, englantia ja italiaa[58], joten voitaneen sanoa hänen olleen kielellisesti lahjakas, mutta suomen kieli tuntui aluksi haasteelliselta: sanojen käyttö tuntui kirjaimellisemmalta kuin hollannissa (kielen takana olevaan kulttuuriin tottuminen ylipäätään vei aikansa) ja kielen rakenteet olivat vaikeita.[59] Päivittäinen opiskelu ja suomenkielisten kirjojen lukeminen[60] tuotti kuitenkin tulosta, ja piispuutensa aikana Verschuren käytti sujuvasti sekä suomea että ruotsia. Hän piti tärkeänä, että katolinen kirkko toimisi Suomessa sen molemmilla virallisilla kielillä.[61]
2.4.1965 Verschuren lähti Suomen tutustumismatkalle, jolla hän tapasi pohjoisempana Suomessa asuvia katolilaisia, tutustui laajalle alueelle hajaantuneen kirkkokansan ongelmiin ja jakoi samalla kokonaisille perheille vahvistuksen sakramentin.[62] Hän vieraili muun muassa Oulussa, Kemijärvessä ja Kuopiossa, jossa hän tapasi ortodoksisen kirkon arkkipiispa Paavalin.[63] Saman vuoden kesäkuussa Verschuren osallistui hiippakuntalaisten kanssa pyhiinvaellukselle Köyliöön, Pyhän Henrikin surmapaikalle, jossa piispa Cobben vietti juhlamessun yhdessä Martti Voutilaisen kanssa, joka oli yksi harvoista suomalaisista katolisista papeista.[64] Apulaispiispana Verschuren tuntui siis haluavan tutustua uuteen hiippakuntaan käytännössä, matkustamalla sen eri alueille ja ottamalla osaa sen tapahtumiin.
Piispa Cobben vetäytyi vuonna 1967 eläkkeelle ja luovutti virkansa vain 42-vuotiaalle Verschurenille juhlallisessa jäähyväismessussa 10. syyskuuta. Saman vuoden marraskuussa Verschuren kutsui koolle pappien vuosikokouksen ja perusti pappien neuvoston toteuttamaan kollegiaalisuutta hiippakunnassa, sekä kaksi työryhmää valmistelemaan katolisia oppikirjoja.[65] Myöhemmin Verschuren ajattelikin katekeettisen työn edistämisen olleen yksi hänen piispuuskautensa merkittävimpiä tavoitteita.[66] Vuodesta 1971 lähtien Helsingissä (ja ajan myötä myös muualla) alettiin pitää niin sanottua lauantaikurssia, jossa lapset saivat piispan valtuuttamien seurakuntalaisten toimesta uskonnonopetusta kerran kuukaudessa.[67] Uskonnonopetuksen vaikeuksina Verschuren piti koulun ja kirkon tarjoaman opetuksen välisiä jännitteitä sekä puutteita katolisten perheiden antamassa uskontokasvatuksessa, jota sen enempää kirkon kuin koulunkaan opetustyö ei Verschurenin mukaan voinut korvata.[8] Huolta aiheuttivat myös Suomessa ajoittain heränneet keskustelut uskonnonopetuksen vähentämisestä tai poistamisesta opetussuunnitelmasta[69], sekä koulujen vaihtelevat käytännöt uskonnonopetuksen suoritusten merkitsemisessä todistuksiin, minkä katsottiin katolilaisten keskuudessa uhkaavan lasten tasa-arvoisuutta[70]. Vuonna 1983 eduskunnan hyväksymä ”koululakipaketti” vähensi oman uskonnon opetuksen järjestämiseen vaadittua lasten määrää viidestä kolmeen ja otettiin katolilaisten keskuudessa myönteisesti vastaan, vaikka kritisoitu vaatimus siitä, että vanhempien tuli erikseen anoa lapsilleen vapautusta luterilaisesta opetuksesta ja omaa uskonnonopetusta jäikin voimaan.[71] Kirkon puolelta järjestettävää opetusta kuitenkin jatkettiin.
2.4.1965 Verschuren lähti Suomen tutustumismatkalle, jolla hän tapasi pohjoisempana Suomessa asuvia katolilaisia, tutustui laajalle alueelle hajaantuneen kirkkokansan ongelmiin ja jakoi samalla kokonaisille perheille vahvistuksen sakramentin.[62] Hän vieraili muun muassa Oulussa, Kemijärvessä ja Kuopiossa, jossa hän tapasi ortodoksisen kirkon arkkipiispa Paavalin.[63] Saman vuoden kesäkuussa Verschuren osallistui hiippakuntalaisten kanssa pyhiinvaellukselle Köyliöön, Pyhän Henrikin surmapaikalle, jossa piispa Cobben vietti juhlamessun yhdessä Martti Voutilaisen kanssa, joka oli yksi harvoista suomalaisista katolisista papeista.[64] Apulaispiispana Verschuren tuntui siis haluavan tutustua uuteen hiippakuntaan käytännössä, matkustamalla sen eri alueille ja ottamalla osaa sen tapahtumiin.
Piispa Cobben vetäytyi vuonna 1967 eläkkeelle ja luovutti virkansa vain 42-vuotiaalle Verschurenille juhlallisessa jäähyväismessussa 10. syyskuuta. Saman vuoden marraskuussa Verschuren kutsui koolle pappien vuosikokouksen ja perusti pappien neuvoston toteuttamaan kollegiaalisuutta hiippakunnassa, sekä kaksi työryhmää valmistelemaan katolisia oppikirjoja.[65] Myöhemmin Verschuren ajattelikin katekeettisen työn edistämisen olleen yksi hänen piispuuskautensa merkittävimpiä tavoitteita.[66] Vuodesta 1971 lähtien Helsingissä (ja ajan myötä myös muualla) alettiin pitää niin sanottua lauantaikurssia, jossa lapset saivat piispan valtuuttamien seurakuntalaisten toimesta uskonnonopetusta kerran kuukaudessa.[67] Uskonnonopetuksen vaikeuksina Verschuren piti koulun ja kirkon tarjoaman opetuksen välisiä jännitteitä sekä puutteita katolisten perheiden antamassa uskontokasvatuksessa, jota sen enempää kirkon kuin koulunkaan opetustyö ei Verschurenin mukaan voinut korvata.[8] Huolta aiheuttivat myös Suomessa ajoittain heränneet keskustelut uskonnonopetuksen vähentämisestä tai poistamisesta opetussuunnitelmasta[69], sekä koulujen vaihtelevat käytännöt uskonnonopetuksen suoritusten merkitsemisessä todistuksiin, minkä katsottiin katolilaisten keskuudessa uhkaavan lasten tasa-arvoisuutta[70]. Vuonna 1983 eduskunnan hyväksymä ”koululakipaketti” vähensi oman uskonnon opetuksen järjestämiseen vaadittua lasten määrää viidestä kolmeen ja otettiin katolilaisten keskuudessa myönteisesti vastaan, vaikka kritisoitu vaatimus siitä, että vanhempien tuli erikseen anoa lapsilleen vapautusta luterilaisesta opetuksesta ja omaa uskonnonopetusta jäikin voimaan.[71] Kirkon puolelta järjestettävää opetusta kuitenkin jatkettiin.
Ekumenia
Toinen keskeinen kantava teema Verschurenin piispuuskaudessa oli ekumenia, jonka näyttämöksi Suomi kristillisten kirkkojen – erityisesti luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon – kohtaamispaikkana oli otollinen. Alankomaissa Verschuren oli jo todennäköisesti nähnyt protestanttisten kirkkojen ja katolisen kirkon rinnakkaiseloa, mutta katolisen kirkon asema Suomessa pienenä vähemmistönä kahden valtionkirkon rinnalla oli hänelle uutta, eikä hän Suomeen tullessaan tiennyt luterilaisesta kirkosta paljoakaan[72]. Verschurenistä muodostui kuitenkin merkittävä ekumeeninen vaikuttaja. Hänen hiippakuntansa liittyi maailman ensimmäisenä katolisena paikalliskirkkona kansalliseen (eli Suomen) ekumeeniseen neuvostoon tullessaan SEN:n täysjäseneksi 1968.[73] Kautta virkakautensa Verschuren otti aktiivisesti osaa ekumeenisiin tapahtumiin, kokouksiin ja keskusteluihin. Hänen kuoltuaan häntä kiitettiin SEN:n muistopuheessa väsymättömästä työstä Suomen kristillisyyden tunnetuksi tekemiseksi katolisen kirkon sisällä sekä kristittyjen ykseyden edistämisestä, ja hänellä kerrottiin olleen ”erinomainen kyky edustaa ja tulkita oman kirkkonsa traditiota vahvasti luterilaisessa ympäristössä”.[74] Verschuren näytti usein yrittävän ottaa haastatteluissaan lehtien lukijakunnan huomioon ja pyrki avaamaan katolisen kirkon opetuksia.[75] Yleensä ottaen Verschuren suhtautui varovasti kantaan ottamiseen luterilaisen kirkon sisäisiin asioihin tai poliittisiin kysymyksiin, sillä hän ei nähnyt sitä kirkkonsa tehtävänä.[76] Hän ei kuitenkaan aina pidättäytynyt julkisista kannanotoista, vaan julkaisi useita lausuntoja ajankohtaisista aiheista katolisesta näkökulmasta, muun muassa aborttikysymyksestä[77] ja luterilaisen piispa Juvan arvioista katolisen kirkon tilasta[78]. Suhteet muihin Suomen kirkkoihin näyttävät ajoin vaikuttaneen myös Verschurenin päätöksiin hiippakunnan sisällä: esimerkiksi karmeliittaluostarin perustamisen Suomeen Verschuren kielsi, koska hän pelkäsi sen johtavan kilpailuasetelmaan ja vaikeutuneisiin suhteisiin ortodoksisen kirkon kanssa[79], vaikka muuten hän piti kovasti ajatuksesta katolisesta kontemplatiivisesta luostarista ja päätyikin lopulta antamaan sille hyväksyntänsä[80].
Reformaation 450-juhlavuoden yhteydessä 1967 Verschuren kuvaili kristikunnan jakautuneisuutta tuskalliseksi ja yhteyden löytämistä kirkkokuntien velvollisuudeksi, ja huomautti tämän asettavan suuria vaatimuksia myös katoliselle kirkolle.[81] Ekumeenisen liikkeen lyhyen aikavälin tavoite ei kuitenkaan Verschurenin mukaan voinut olla kirkkojen yhdistyminen vaan se, että ”kaikki kirkot tulisivat paremmiksi kirkoiksi nykyisessä muodossaan”.[82] Ortodoksisesta kirkosta katolista kirkkoa etäännytti muun muassa ”filioque-keskustelu”[83], luterilaisesta kirkosta taas esimerkiksi erilainen käsitys pappeudesta[84] sekä eukaristiasta ja liturgiasta, jotka Verschuren näki katolilaisuudessa keskeisinä.[85] Paavin erehtymättömyyttä hän piti myös ekumeenisesti vaikeana asiana, mutta kuitenkin oikeana oppina.[86] Moraalikysymykset olivat hänen mukaansa samoin hankalia ja kirkkojen välistä keskustelua vaativia.[87] Kirkkojen välisistä opillisista eroista puhuttaessa oli hänestä kysymys niin isoista teologisista erimielisyyksistä, että niistä kannatti keskustella vain pienissä piireissä ja aiheeseen ajalla paneutuen.[88] Hän itse ylläpiti ystävällisiä suhteita muiden kirkkojen toimijoihin ja kuului muun muassa epäviralliseen Helsingin piispojen ekumeeniseen ”klubiin”, jossa piispat kävivät keskenään vapaita keskusteluja alustetuista aiheista.[89] Kirkkokuntien yhteinen toiminta kristillisen sanoman välittämiseksi oli Verschurenin mukaan tärkeää[90], ja hän tähdensi, että katsoi Jumalan pelastavan ihmisiä kaikkien kirkkojen kautta.[91] Myös muille uskonnoille piti Verschurenin mukaan antaa arvoa, sillä niissäkin ”on Jumalan armon sirpaleita, jotka riittävät pelastamaan”.[92]
Yksi osoitus Suomen kasvavasta ekumeenisesta ilmapiiristä Verschurenin aikana olivat Suomen piispojen matkat Vatikaaniin, erityisesti piispa Verschurenin, luterilaisen arkkipiispa John Vikströmin ja ortodoksisen arkkipiispa Paavalin historialliseksi kuvailtu vierailu Roomassa ja siellä paavi Johannes Paavali II:n tapaaminen 7.1.1985 sekä Suomen kansalliskappelin vihkiminen ja messun viettäminen Pyhän Henrikin muistoksi Santa Maria sopra Minervan kirkossa 9.1.[93] Suomen katolisessa hiippakuntalehdessä iloittiin yksimielisyyden eleestä ja sen synnyttämistä ”laajoista ja tällä kertaa asiallisista” kirjoituksista katolisesta kirkosta Suomen mediassa.[94]
Yksi osoitus Suomen kasvavasta ekumeenisesta ilmapiiristä Verschurenin aikana olivat Suomen piispojen matkat Vatikaaniin, erityisesti piispa Verschurenin, luterilaisen arkkipiispa John Vikströmin ja ortodoksisen arkkipiispa Paavalin historialliseksi kuvailtu vierailu Roomassa ja siellä paavi Johannes Paavali II:n tapaaminen 7.1.1985 sekä Suomen kansalliskappelin vihkiminen ja messun viettäminen Pyhän Henrikin muistoksi Santa Maria sopra Minervan kirkossa 9.1.[93] Suomen katolisessa hiippakuntalehdessä iloittiin yksimielisyyden eleestä ja sen synnyttämistä ”laajoista ja tällä kertaa asiallisista” kirjoituksista katolisesta kirkosta Suomen mediassa.[94]
Piispana kasvavassa hiippakunnassa
Verschuren vieraili eri yhteyksissä elämänsä aikana tiheästi Roomassa ja tuli tavanneeksi useamman paavin. Paavi Paavali VI oli Verschurenin mukaan aina kiinnostunut kuulemaan Suomesta piispan vieraillessa Vatikaanissa – kyseessä oli hänen mukaansa enemmän kuin vain viran puoleinen kiinnostus, mikä ilmeni esimerkiksi siinä, että paavi luki lahjaksi saamansa Seitsemän veljestä yhdessä yössä.[95] Kuitenkin vasta Johannes Paavali II vieraili Suomessa (kesällä 1989), mikä oli merkittävä tapahtuma Suomen pienelle katoliselle yhteisölle[96] ja herätti jo etukäteen laajasti kiinnostusta suomalaisissa tiedotusvälineissä. Paavi Johannes Paavali II:sta Verschuren kuvaili muutamaa vuotta ennen vierailua voimakkaaksi ja vakaumuksiaan innokkaasti perustelevaksi henkilöksi, joka oli teologialtaan perinteinen, jopa vanhanaikainen – toisaalta hän kuitenkin vastusti paavin nimittämistä konservatiiviseksi tai vanhoilliseksi ja korosti tämän otteen pastoraaliseen työhön olevan modernia.[97]
Vuonna 1968 katolilaisia oli Suomessa noin 2600 – tällöin Verschuren kertoi melkein kaikkien olevan suomalaisia käännynnäisiä, ja suuren osan (noin 1600 hengen) asuvan pääkaupungin seurakuntien piirissä, kun taas loput kuuluivat pieniin Turun, Tampereen ja Jyväskylän seurakuntiin.[98] Vuoteen 1985 mennessä katolilaisten määrä oli kasvanut yli 3600:n[99], ja Verschurenin piispuuskauden lopulla se oli kohonnut jo 7000:n.[100] Maahanmuutto oli merkittävin kasvua selittävä tekijä – Suomeen muutti joka vuosi noin 250 katolilaista, osa pakolaisina.[101] Katolilaisten määrän kasvun myötä perustettiin Verschurenin aikana uudet seurakunnat Oulun ja Kouvolan alueille.[102]
Vuonna 1968 katolilaisia oli Suomessa noin 2600 – tällöin Verschuren kertoi melkein kaikkien olevan suomalaisia käännynnäisiä, ja suuren osan (noin 1600 hengen) asuvan pääkaupungin seurakuntien piirissä, kun taas loput kuuluivat pieniin Turun, Tampereen ja Jyväskylän seurakuntiin.[98] Vuoteen 1985 mennessä katolilaisten määrä oli kasvanut yli 3600:n[99], ja Verschurenin piispuuskauden lopulla se oli kohonnut jo 7000:n.[100] Maahanmuutto oli merkittävin kasvua selittävä tekijä – Suomeen muutti joka vuosi noin 250 katolilaista, osa pakolaisina.[101] Katolilaisten määrän kasvun myötä perustettiin Verschurenin aikana uudet seurakunnat Oulun ja Kouvolan alueille.[102]
Vuonna 1969 Verschuren vihki Tampereelle rakennetun katolisen kirkon.[103] Yli miljoona markkaa maksanut kirkko rahoitettiin pääosin ulkomaisilla lahjoituksilla.[104] Tämä herätti kritiikkiä: messun jälkeisessä puheessaan FT Knut Drake viittasi katoliseen kirkkoon Suomessa ”kehitysmaana”, joka oli lähes täysin riippuvainen rikkaiden ulkomaisten seurakuntien tuesta.[105] Drake katsoi suuren kirkon rakentamisen kaupunkiin, jossa asui vain noin 70 seurakuntalaista, olevan yliammuttua ja hiippakunnan epädemokraattisuuden tulosta.[106] Vuonna 1985 Verschuren sanoi Kymenlaakson ja Lahden kappeliseurakunnan perustamista käsittelevässä haastattelussaan, että katolinen kirkko Suomessa ”ei lähde rakentamaan minkäänlaisia suuria kirkkorakennuksia” vaan keskittyisi katolilaisten kokoamiseen ja yhteistyöhön muiden kirkkokuntien kanssa (esimerkiksi tilojen jakamisen muodossa) – voi olla että Tampereen kirkon tapaus vaikutti hänen kantaansa asiassa.[107]
Hiippakunnan talouden tila saattoi usein olla Verschurenin mielen päällä, sillä se ei koskaan ollut kovin vahva, eikä sitä helpottanut seurakuntien riippuvuus hiippakunnan rahoituksesta – esimerkiksi vuonna 1979 hiippakunta maksoi 60% Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan toiminnan kustannuksista (78.600 markkaa, yli kaksinkertaisesti seurakunnan suurimman tulonlähteen, kolehtien määrästä).[108] Ei siis ole ihme, jos kirkon piispanneuvosto suhtautui varauksellisesti uusien tilojen rakentamiseen tai ostamiseen, ja pyrki sen sijaan sopimaan tilojen käytöstä valtionkirkkojen kanssa. Tätä ei seurakuntalaisten parissa aina ymmärretty – 1990-luvulla piispanneuvosto torjui ajatuksen kappelin ostamisesta Pietarsaaren katolilaisten käyttöön, mutta paikallinen seurakuntalainen päätti ostaa sellaisen lainarahalla, ja sen aiheuttamat hankinta- ja korjauskulut päätyivät hiippakunnan huoleksi.[109] Katolinen neokatekumenaalinen liike alkoi samoihin aikoihin omasta aloitteestaan rakennuttaa kirkkoa Ouluun, mitä hiippakunta myös aluksi vastusti, sillä katolilaisia oli alueella vähän ja hankkeen rahoituksen järjestäminen aiheutti epävarmuutta (lisäksi mielipiteitä jakavan neokatekumenaalisen liikkeen pelättiin heikentävän pienen hiippakunnan yhtenäisyyttä).[110]
Hiippakunnan talouden tila saattoi usein olla Verschurenin mielen päällä, sillä se ei koskaan ollut kovin vahva, eikä sitä helpottanut seurakuntien riippuvuus hiippakunnan rahoituksesta – esimerkiksi vuonna 1979 hiippakunta maksoi 60% Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan toiminnan kustannuksista (78.600 markkaa, yli kaksinkertaisesti seurakunnan suurimman tulonlähteen, kolehtien määrästä).[108] Ei siis ole ihme, jos kirkon piispanneuvosto suhtautui varauksellisesti uusien tilojen rakentamiseen tai ostamiseen, ja pyrki sen sijaan sopimaan tilojen käytöstä valtionkirkkojen kanssa. Tätä ei seurakuntalaisten parissa aina ymmärretty – 1990-luvulla piispanneuvosto torjui ajatuksen kappelin ostamisesta Pietarsaaren katolilaisten käyttöön, mutta paikallinen seurakuntalainen päätti ostaa sellaisen lainarahalla, ja sen aiheuttamat hankinta- ja korjauskulut päätyivät hiippakunnan huoleksi.[109] Katolinen neokatekumenaalinen liike alkoi samoihin aikoihin omasta aloitteestaan rakennuttaa kirkkoa Ouluun, mitä hiippakunta myös aluksi vastusti, sillä katolilaisia oli alueella vähän ja hankkeen rahoituksen järjestäminen aiheutti epävarmuutta (lisäksi mielipiteitä jakavan neokatekumenaalisen liikkeen pelättiin heikentävän pienen hiippakunnan yhtenäisyyttä).[110]
Tavoitteena omavaraisuus
Taloudellinen omavaraisuus oli tavoite, jota ei Verschurenin aikana hiippakunnassa saavutettu.[111] Ongelmia aiheutti erityisesti se, ettei katolinen kirkko saanut valtionkirkkojen tapaan kerätä kirkollisveroa ja joutui siis turvautumaan seurakuntalaisten omaan aktiivisuuteen asiassa – jatkuvista vetoomuksista huolimatta vain vähemmistö katolilaisista avusti kirkkoa säännöllisesti.[112] Hiippakunta tukeutuikin pitkälti ulkomaiseen tukeen, kuten saksalaisen Bonifatiuswerkin lahjoituksiin.[113] Talouskysymys tuli esille audienssilla paavi Paavali VI:n kanssa pohjoismaiden katolisten piispojen vierailulla Roomassa 1977. Aiheena oli pohjoismaiden hiippakuntien juridisen aseman muuttaminen kirkon sisällä: vaikka Verschuren korosti alusta asti, ettei pitänyt Suomea varsinaisena lähetysmaana, eikä pyrkinyt muiden kristillisten kirkkokuntien jäsenten käännyttämiseen[114], katolinen kirkko Suomessa oli – kuten muissa pohjoismaissa – virallisesti Uskon levittämisen kongregaation alainen lähetyskirkko.[115] Tähän piispat halusivat muutosta, sillä sen katsottiin olevan ekumeenisesti ongelmallista, kuvaavan kirkon tilaa pohjoismaissa huonosti ja heikentävän yhteenkuuluvuuden tunnetta suhteessa laajempaan katoliseen kirkkoon.[116] Verschurenin mukaan ensimmäinen paavin esittämä kysymys oli, tulivatko he toimeen taloudellisesti – tähän piispat vastasivat asian olevan ”suurinpiirtein järjestyksessä”.[117] Verschuren kuitenkin myönsi samana vuonna, että hiippakunnan omavaraisuus oli vielä suuren työn takana.[118] Kun paavi 9.5.1977 julkaisi dekreetin, jossa ilmoitettiin pohjoisten hiippakuntien saavan tavallisten hiippakuntien oikeudet, Verschuren kuvasi tapahtumaa tärkeäksi hiippakunnan historiassa.[119] Nyt lähetyskongregaatio ei kuitenkaan enää tukenut hiippakuntaa taloudellisesti.[120]
Hiippakunnalla oli jonkin verran taloudellisia yhteyksiä Alankomaihin. Esimerkiksi vuonna 1965 käyttöön vihityt Helsingin Pyhän Marian kirkon urut oli rahoitettu muun muassa saksalaisin ja hollantilaisin lahjoituksin[121], ja samana vuonna Pyhän Henrikin kirkkoon saadut uudet ikkunat oli suunnitellut hollantilainen lasimaalari[122]. Suomen hiippakuntalehdessä kirjoitettiin useaan otteeseen kirkon tilanteesta Alankomaissa – tämä sai ajoittain joitakin katolilaisia huolestuttavia piirteitä, kuten ”Uhkaako Hollannin kirkkoa skisma?” -tyyppiset otsikot osoittavat.[123] Alankomaissa ongelmia aiheuttivat muun muassa kirkkokansan ja papiston tyytymättömyys konservatiivisiin piispanvalintoihin[124] sekä hankalat välit Roomaan, jota tulehdutti muun muassa Hollannin pastoraalikonsiili.[125] Sen yhteydessä käsiteltiin uudistusmielisellä otteella muun muassa pappisselibaatin vaatimuksen poistamista ja naispappeutta (molempia puolsi selvä enemmistö), ja josta Vatikaanin edustaja jättäytyi paavin kehotuksesta pois.[126] Myöskään Alankomaissa vuonna 1966 julkaistusta Uudesta katekismuksesta Vatikaani ei innostunut. Verschurenin mukaan syynä oli, että kirja jätti kysymyksiä auki, ja pyrki pelkän opin esittelemisen sijaan käsittelemään epävarmuuden ja epäilyksen tunteita uskonasioissa – piispa piti kirjasta, vaikka sen nimi oli hänestä harhaanjohtava.[127] Suomessa kirjan julkaisi Katolinen tiedotuskeskus vuonna 1976 nimellä Johdatus uskonelämään.[128]
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen katolisessa kirkossa käytiin yleisesti vilkasta keskustelua erilaisista kirkon elämään ja moraaliopetukseen liittyvistä kysymyksistä. Euroopan ja Suomen lehdistö kohahti 1968 paavi Paavali VI:n ehkäisyn tuomitsevan kiertokirjeen (Humanae Vitae) johdosta[129] – kirjeestä keskustelu vei seuraavan pohjoismaisten piispankokouksen kaiken ajan[130]. Verschurenin mukaan kyseessä ei ollut erehtymätön lausunto, joten asiassa jäi ”mahdollisuus olla eri mieltä, niin kuin pohjoisessa näytetään olevan.”[131] Verschuren korosti 1986 haastattelussa kirkon pyrkivän kiistellyissä kysymyksissä ratkaisuihin, ja ilmaisi uskovansa ehkäisyn voivan olla hyväksyttävää.[132] Monin paikoin keskustelua herättänyttä pappien selibaattia hän ei nähnyt opillisena vaan käytännöllisenä kysymyksenä, ”joka pitäisi voida ratkaista paikallisesti”.[133]
Hiippakunnalla oli jonkin verran taloudellisia yhteyksiä Alankomaihin. Esimerkiksi vuonna 1965 käyttöön vihityt Helsingin Pyhän Marian kirkon urut oli rahoitettu muun muassa saksalaisin ja hollantilaisin lahjoituksin[121], ja samana vuonna Pyhän Henrikin kirkkoon saadut uudet ikkunat oli suunnitellut hollantilainen lasimaalari[122]. Suomen hiippakuntalehdessä kirjoitettiin useaan otteeseen kirkon tilanteesta Alankomaissa – tämä sai ajoittain joitakin katolilaisia huolestuttavia piirteitä, kuten ”Uhkaako Hollannin kirkkoa skisma?” -tyyppiset otsikot osoittavat.[123] Alankomaissa ongelmia aiheuttivat muun muassa kirkkokansan ja papiston tyytymättömyys konservatiivisiin piispanvalintoihin[124] sekä hankalat välit Roomaan, jota tulehdutti muun muassa Hollannin pastoraalikonsiili.[125] Sen yhteydessä käsiteltiin uudistusmielisellä otteella muun muassa pappisselibaatin vaatimuksen poistamista ja naispappeutta (molempia puolsi selvä enemmistö), ja josta Vatikaanin edustaja jättäytyi paavin kehotuksesta pois.[126] Myöskään Alankomaissa vuonna 1966 julkaistusta Uudesta katekismuksesta Vatikaani ei innostunut. Verschurenin mukaan syynä oli, että kirja jätti kysymyksiä auki, ja pyrki pelkän opin esittelemisen sijaan käsittelemään epävarmuuden ja epäilyksen tunteita uskonasioissa – piispa piti kirjasta, vaikka sen nimi oli hänestä harhaanjohtava.[127] Suomessa kirjan julkaisi Katolinen tiedotuskeskus vuonna 1976 nimellä Johdatus uskonelämään.[128]
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen katolisessa kirkossa käytiin yleisesti vilkasta keskustelua erilaisista kirkon elämään ja moraaliopetukseen liittyvistä kysymyksistä. Euroopan ja Suomen lehdistö kohahti 1968 paavi Paavali VI:n ehkäisyn tuomitsevan kiertokirjeen (Humanae Vitae) johdosta[129] – kirjeestä keskustelu vei seuraavan pohjoismaisten piispankokouksen kaiken ajan[130]. Verschurenin mukaan kyseessä ei ollut erehtymätön lausunto, joten asiassa jäi ”mahdollisuus olla eri mieltä, niin kuin pohjoisessa näytetään olevan.”[131] Verschuren korosti 1986 haastattelussa kirkon pyrkivän kiistellyissä kysymyksissä ratkaisuihin, ja ilmaisi uskovansa ehkäisyn voivan olla hyväksyttävää.[132] Monin paikoin keskustelua herättänyttä pappien selibaattia hän ei nähnyt opillisena vaan käytännöllisenä kysymyksenä, ”joka pitäisi voida ratkaista paikallisesti”.[133]
Keskipisteenä eukaristia
Pappeudessa (ja piispuudessa) tärkeintä Verschurenin mukaan oli ehtoollisen viettäminen: ”Eukaristian vietossa löydetään kaikkein tärkeimmät elementit papin virasta: saarnata Jumalan sanaa, eukaristian konsekraatio ja sen jälkeen eukaristian jakaminen, mikä on seurakunnan rakentamista.”[134] Piispan viran hän näki paikallisen kirkon keskipisteenä sekä Kristuksen pappeuden täydellisenä ilmentymänä, johon papit osallistuivat piispan kautta.[135] Toisaalta hän korosti kaikkien maallikoista paaviin asti olevan tavallaan Kristuksen sijaisia maailmassa.[136] Oman hengellisen elämänsä pohjana Verschuren näki Pyhän Sydämen pappien antaman kasvatuksen: päivittäiset rukous- ja meditaatiohetket, messu ja hengellisen ohjauksen saaminen rippi-isältä olivat keskeisiä.[137] Rukouksen apuna hän käytti muun muassa kardinaali Newmanin rukouskirjaa ja tukeutui myös rukousryhmiin, joiden hän katsoi auttavan huomattavasti ylläpitämään säännöllistä rukouselämää.[138]
Piispan päivät alkoivat aina messulla piispantalon yläkerran kappelissa, mutta muuten ne eivät seuranneet tarkkaa ohjelmaa.[139] Vapaa-aikanaan Verschuren nautti dekkarien lukemisesta, klassisen musiikin kuuntelemisesta ja ystävien luona kyläilemisestä, syömisestä ja keskustelemisesta.[140] Piispan harrastuksia olivat myös Newmanin kirjojen keräileminen – Verschurenin laaja Newman-kokoelma löytyy nykyään Ritarikadun Studium Catholicumin kirjastosta – sekä hiihtäminen, minkä hän oppi kunnolla vasta Suomessa.[141] Kesänsä hän vietti mielellään katolisessa Stella Mariksen leirikeskuksessa, jossa aika kului ruohoa ajaen ja järvessä uiden.[142] Persoonallisuudeltaan häntä kuvailtiin niin aikalaishaastattelijoiden kuin hänet tunteneiden seurakuntalaisten toimesta avoimeksi, humoristiseksi ja lämpimäksi.[143] Tämä oli monille positiivinen yllätys. ”Piispassa ei ole mitään piispamaista”, totesi toimittaja Tuija Verkkola Helsingin Sanomien artikkelissaan 31.1.1971.
Katolisen kirkon asema Suomessa vähemmistökirkkona teki sen tilanteesta erikoisen. Lainsäädännöllisellä tasollakin Suomen reformaation historia oli Verschurenin aloittaessa piispana vielä näkyvissä: luostarinperustamiskielto kumottiin vasta vuonna 1970, ja silloinkin ajatus luostareiden sallimisesta herätti Verschurenin arvion mukaan suomalaisissa pelkoa.[144] Hän koki, että Suomessa oli paljon epäluuloa katolista kirkkoa kohtaan, joka perustui vääriin ja vanhentuneihin käsityksiin: ”Vähitellen ennakkoluulot ovat tulleet hauskoiksi. Oletetut piirteet ovat niin kaukana todellisuudesta, ettei katolilainen enää tunne itseään niistä.”[145] Hän toivoikin, että ajantasaisia katolisia näkökulmia tuotaisiin Suomessa paremmin esiin ajankohtaisten kysymysten yhteydessä[146] ja näin pelkojen katolisesta kirkosta valtaa etsivänä, rajoittavana yhteisönä hälvenevän[147]. Suomen mediaa Verschuren kritisoi ajoittain ymmärtämättömyydestä, kuten Helsingin Sanomien kirjoituksia vapauden teologiasta ja Vatikaanin kielteisestä reaktiosta siihen: ”Toimittajat eivät lue näitä asiakirjoja. Muuten he eivät voisi kirjoittaa näin tyhmästi.”[148] Myös koulujen opetuksen objektiivisuudessa Verschuren näki parantamisen varaa. Hän viittasi haastatteluissa oppikirjoihin suomalaisten ennakkoluulojen syynä[149], ja kirjoitti vuonna 1974 ottaneensa yhteyttä Kustannusosakeyhtiö Otavaan peruskoulun historiankirjan katolilaista jumalanpalvelusta käsittelevien kohtien ”kielteisiä ilmauksia ja virheellisyyttä” koskien.[150] Katolisen näkökulman ymmärtämisen teki hänestä tärkeäksi myös se, että vaikka vähemmistönä Verschuren arvioi katolisen kirkon vaikutusmahdollisuuksien olevan Suomessa rajalliset, hän katsoi kehityksen kohti Euroopan yhdentymistä merkitsevän myös katolisen kirkon merkityksen kasvua luterilaisessa Suomessa, sillä hänestä uskonto ja katolinen kirkko olivat erottamaton osa eurooppalaista kulttuuria.[151]
Verschurenin mukaan katolisen kirkon tilannetta Suomessa koskevista huolista huolimatta Suomessa oli hyvä olla.[152] Katolilaisia Verschuren arvioi luonteeltaan luterilaisia iloisemmiksi[153], ja lisäksi pienen hiippakunnan tiiviys vaikutti siihen, että hän tunsi viihtyvänsä Suomessa.[154] Ystävien löytäminen uudesta maasta vei aikansa – piispan asemassa henkilökohtaisempi tutustuminen ihmisiin ei aina ollut helppoa –, mutta onnistui pikku hiljaa.[155] Suomalaista kulttuuria Verschuren kommentoi leikkimielisesti Askel-lehden vuoden 1986 5. numerossa. Juhlien vakavuus oli aiheuttanut hänessä alkuun ihmetystä: haudanhiljaisista, rauhallisista häistä puhuttiin hurjan hauskana. ”Ehkä ilo ilmenee täällä omalla tavallaan”, piispa pohti. Toisaalta suomalaisen isä Teemun nauraessa kippurassa televisio-ohjelman äärellä Verschuren ei kokenut ymmärtävänsä sen huvittavuutta. Suomalaisen kirjallisuuden ystävä Verschuren sen sijaan oli: historiallisesti opettavainen Täällä pohjantähden alla oli hänen suosikkinsa, ja lisäksi hän kertoi lukevansa Matti Klingeä, Antti Tuuria, sekä Kalevalaa ja Seitsemän veljestä. Suomalainen ruoka sai häneltä samoin kehuja, eräitä yksittäisiä lajeja lukuun ottamatta. Vakavammin Verschuren puhui vuonna 1989, kun hän ilmaisi tuntevansa, että hänen ollessaan Suomessa sen yhteiskunnasta oli tullut kovempi ja ihmisistä itsekkäämpiä ja suvaitsemattomampia.[156] Siinä vaiheessa hän saattoi kuitenkin tuntea kantavansa Suomesta henkilökohtaista huolta omana maanaan – Suomen kansalaisuus oli myönnetty Verschurenille 20.3.1970[157], ja vuonna 1989 oli tullut jo 25 vuotta siitä, kun Verschuren oli saapunut Helsingin hiippakuntaan. Huomattavaa on myös, ettei Verschuren eläkkeelle siirryttyäänkään palannut synnyinmaahansa, kuten piispa Cobben lopulta teki, vaan jäi Suomeen.
Katolisen kirkon oli Verschurenin mukaan tärkeää sopeutua Suomen kulttuuriin ja ilmapiiriin.[158] Häntä itseään kiinnosti Suomen ja Suomen kristillisyyden historia ja hän piti sitä suuressa arvossa.[159] Pyhän Henrikin, niin kutsutun Suomen apostolin, hän otti omakseen.[160] Kun Pyhän Henrikin kirkon alttariin saatiin pysyvästi Pyhän Henrikin reliikki, Verschurenin kerrottiin käyneen tammikuussa 2000 ”viimeisillä voimillaan” kunnioittamassa sitä jättämällä alttarin eteen ruusun.[161]
Piispan päivät alkoivat aina messulla piispantalon yläkerran kappelissa, mutta muuten ne eivät seuranneet tarkkaa ohjelmaa.[139] Vapaa-aikanaan Verschuren nautti dekkarien lukemisesta, klassisen musiikin kuuntelemisesta ja ystävien luona kyläilemisestä, syömisestä ja keskustelemisesta.[140] Piispan harrastuksia olivat myös Newmanin kirjojen keräileminen – Verschurenin laaja Newman-kokoelma löytyy nykyään Ritarikadun Studium Catholicumin kirjastosta – sekä hiihtäminen, minkä hän oppi kunnolla vasta Suomessa.[141] Kesänsä hän vietti mielellään katolisessa Stella Mariksen leirikeskuksessa, jossa aika kului ruohoa ajaen ja järvessä uiden.[142] Persoonallisuudeltaan häntä kuvailtiin niin aikalaishaastattelijoiden kuin hänet tunteneiden seurakuntalaisten toimesta avoimeksi, humoristiseksi ja lämpimäksi.[143] Tämä oli monille positiivinen yllätys. ”Piispassa ei ole mitään piispamaista”, totesi toimittaja Tuija Verkkola Helsingin Sanomien artikkelissaan 31.1.1971.
Katolisen kirkon asema Suomessa vähemmistökirkkona teki sen tilanteesta erikoisen. Lainsäädännöllisellä tasollakin Suomen reformaation historia oli Verschurenin aloittaessa piispana vielä näkyvissä: luostarinperustamiskielto kumottiin vasta vuonna 1970, ja silloinkin ajatus luostareiden sallimisesta herätti Verschurenin arvion mukaan suomalaisissa pelkoa.[144] Hän koki, että Suomessa oli paljon epäluuloa katolista kirkkoa kohtaan, joka perustui vääriin ja vanhentuneihin käsityksiin: ”Vähitellen ennakkoluulot ovat tulleet hauskoiksi. Oletetut piirteet ovat niin kaukana todellisuudesta, ettei katolilainen enää tunne itseään niistä.”[145] Hän toivoikin, että ajantasaisia katolisia näkökulmia tuotaisiin Suomessa paremmin esiin ajankohtaisten kysymysten yhteydessä[146] ja näin pelkojen katolisesta kirkosta valtaa etsivänä, rajoittavana yhteisönä hälvenevän[147]. Suomen mediaa Verschuren kritisoi ajoittain ymmärtämättömyydestä, kuten Helsingin Sanomien kirjoituksia vapauden teologiasta ja Vatikaanin kielteisestä reaktiosta siihen: ”Toimittajat eivät lue näitä asiakirjoja. Muuten he eivät voisi kirjoittaa näin tyhmästi.”[148] Myös koulujen opetuksen objektiivisuudessa Verschuren näki parantamisen varaa. Hän viittasi haastatteluissa oppikirjoihin suomalaisten ennakkoluulojen syynä[149], ja kirjoitti vuonna 1974 ottaneensa yhteyttä Kustannusosakeyhtiö Otavaan peruskoulun historiankirjan katolilaista jumalanpalvelusta käsittelevien kohtien ”kielteisiä ilmauksia ja virheellisyyttä” koskien.[150] Katolisen näkökulman ymmärtämisen teki hänestä tärkeäksi myös se, että vaikka vähemmistönä Verschuren arvioi katolisen kirkon vaikutusmahdollisuuksien olevan Suomessa rajalliset, hän katsoi kehityksen kohti Euroopan yhdentymistä merkitsevän myös katolisen kirkon merkityksen kasvua luterilaisessa Suomessa, sillä hänestä uskonto ja katolinen kirkko olivat erottamaton osa eurooppalaista kulttuuria.[151]
Verschurenin mukaan katolisen kirkon tilannetta Suomessa koskevista huolista huolimatta Suomessa oli hyvä olla.[152] Katolilaisia Verschuren arvioi luonteeltaan luterilaisia iloisemmiksi[153], ja lisäksi pienen hiippakunnan tiiviys vaikutti siihen, että hän tunsi viihtyvänsä Suomessa.[154] Ystävien löytäminen uudesta maasta vei aikansa – piispan asemassa henkilökohtaisempi tutustuminen ihmisiin ei aina ollut helppoa –, mutta onnistui pikku hiljaa.[155] Suomalaista kulttuuria Verschuren kommentoi leikkimielisesti Askel-lehden vuoden 1986 5. numerossa. Juhlien vakavuus oli aiheuttanut hänessä alkuun ihmetystä: haudanhiljaisista, rauhallisista häistä puhuttiin hurjan hauskana. ”Ehkä ilo ilmenee täällä omalla tavallaan”, piispa pohti. Toisaalta suomalaisen isä Teemun nauraessa kippurassa televisio-ohjelman äärellä Verschuren ei kokenut ymmärtävänsä sen huvittavuutta. Suomalaisen kirjallisuuden ystävä Verschuren sen sijaan oli: historiallisesti opettavainen Täällä pohjantähden alla oli hänen suosikkinsa, ja lisäksi hän kertoi lukevansa Matti Klingeä, Antti Tuuria, sekä Kalevalaa ja Seitsemän veljestä. Suomalainen ruoka sai häneltä samoin kehuja, eräitä yksittäisiä lajeja lukuun ottamatta. Vakavammin Verschuren puhui vuonna 1989, kun hän ilmaisi tuntevansa, että hänen ollessaan Suomessa sen yhteiskunnasta oli tullut kovempi ja ihmisistä itsekkäämpiä ja suvaitsemattomampia.[156] Siinä vaiheessa hän saattoi kuitenkin tuntea kantavansa Suomesta henkilökohtaista huolta omana maanaan – Suomen kansalaisuus oli myönnetty Verschurenille 20.3.1970[157], ja vuonna 1989 oli tullut jo 25 vuotta siitä, kun Verschuren oli saapunut Helsingin hiippakuntaan. Huomattavaa on myös, ettei Verschuren eläkkeelle siirryttyäänkään palannut synnyinmaahansa, kuten piispa Cobben lopulta teki, vaan jäi Suomeen.
Katolisen kirkon oli Verschurenin mukaan tärkeää sopeutua Suomen kulttuuriin ja ilmapiiriin.[158] Häntä itseään kiinnosti Suomen ja Suomen kristillisyyden historia ja hän piti sitä suuressa arvossa.[159] Pyhän Henrikin, niin kutsutun Suomen apostolin, hän otti omakseen.[160] Kun Pyhän Henrikin kirkon alttariin saatiin pysyvästi Pyhän Henrikin reliikki, Verschurenin kerrottiin käyneen tammikuussa 2000 ”viimeisillä voimillaan” kunnioittamassa sitä jättämällä alttarin eteen ruusun.[161]
Kolmannesvuosisata piispana
Verschurenin todettiin vuonna 1998 sairastavan leukemiaa.[162] Alkuvuodesta alkanut sairaus oli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä 73-vuotiaan piispan kunto oli siihen asti ollut hyvä.[163] Aggressiivinen leukemia eteni nopeasti, ja Verschuren jäi sairaslomalle 14.8.1998.[164] Kuukauden kuluttua, 18.9., paavi Johannes Paavali II hyväksyi hänen eropyyntönsä.[165]
Sairauden diagnoosi oli Verschurenille järkytys.[166] Meilahden sairaalasta kirjoittamassaan kirjeessään hiippakuntalaisille hän kertoi rakastavansa elämäänsä ja piispantehtäväänsä – jälkimmäisestä luopuminen oli ”kipeä, mutta tärkeä ja järkevä teko”, sillä Verschuren ei kokenut enää voivansa palvella hiippakuntaa sen vaatimalla tavalla.[167] Nyt hänen tuli antaa aikaa sairaudelleen, uudelle tehtävälleen.[168] Sairauden hoito oli pitkä ja raskas prosessi, ja Verschuren valitti ystävilleen tuntevansa olonsa usein väsyneeksi ja aneemiseksi.[169] Vuoden 1999 syksyllä sairaus uusiutui.[170] Tilanteen epävarmuus ja vaihtelevuus tuntui vaikealta: ”On hetkiä, jolloin olen reipas ja hyvällä mielellä”, Verschuren kertoi hiippakuntalehden haastattelussa. ”Sitten on päiviä, jolloin minusta tuntuu, etten enää kestä tätä sairautta.”[171]
Sairaus sai Verschurenin pohtimaan monia asioita. Teologia alkoi tuntua monilta osin turhalta, mutta hän palasi yhä kardinaali Newmanin kirjeiden pariin, ja myös hiippakunnan historia, erityisesti Pyhän Sydämen pappien ja hänen oman piispuuskautensa alkuvaiheiden osalta kiinnosti.[172] Kuolema ja kuoleman jälkeinen elämä luonnollisesti mietitytti. "Kuolemasta sanotaan, ettei sen jälkeen ole enää aikaa. Olen miettinyt paljon, mitä se merkitsee. Siellä toisella puolella elämä ei uskoakseni ole liikkumatonta. Pyhän Kolminaisuuden suhde ja sisäinen rakkaus on liikkeessä olevaa ja elävää. Se rakkaus on pitänyt yllä luomakuntaa alusta lähtien. Kuoleman jälkeinen elämä ei ole sekään seisovaa vaan kehittyvää. Uskon, että jollain tavalla se ottaa myös minut mukaansa."[173] Verschuren ei tuntenut pelkäävänsä itse kuolemaa, mutta kuolemisen tapa pelotti.[174] Myös ihmisistä luopuminen ja kesken jääneet ihmissuhteet ahdistivat, ja rakkaan hiippakunnan asioista irti päästäminen tuntui vaikealta.[175] Lohtua hän löysi messuista, joiden aikana hän ajatteli koko elämäänsä ja kaikkia siihen liittyviä ihmisiä: ”Liturginen elämä ikään kuin ottaa ihmistä kädestä kiinni ja auttaa tuomaan koko eletyn elämän mukana taivaaseen. Se, mikä on jäänyt kesken, on kesken. Se mikä jää, on ihmisten toisilleen osoittama rakkaus ja Jumalan armo.”[176] Toivoa toivat myös ympäröivät ihmiset, heidän rakkautensa ja antama tukensa sekä yhteisten menneiden muisteleminen.[177]
Vaikka Verschuren oli elämänsä lopulla arvioinut tarpeen suomalaiselle piispalle kasvavan koko ajan[178], nimettiin vuonna 2001 Helsingin hiippakunnan piispaksi puolalainen Józef Wróbel. Verschuren oli toivonut vielä vuoden 1999 lopussa voivansa vihkiä tulevan seuraajansa piispanvirkaan[179], mutta näin ei tapahtunut: Paul Verschuren kuoli kotonaan 19. helmikuuta 2000.[180]
Verschurenin toivomuksesta hänen hautajaismessunsa vietettiin valkoisissa väreissä.[181] Pyhän Henrikin kirkkoon saapui paikalle suuri määrä kutsuvieraita, niin pohjoismaiden katolisia piispoja kuin Suomen luterilaisia ja ortodoksisia piispoja ja pappeja, sankoin joukon seurakuntalaisia, sekä Verschurenin sisar ja veli.[182] Verschuren haudattiin samana päivänä, 29.2.2000 Turun katoliselle hautausmaalle.[183]
Paul Verschuren toimi Helsingin katolisen hiippakunnan piispana 34 vuotta. Tänä aikana katolisessa kirkossa nähtiin kolme eri paavia, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen saattaminen päätökseen ja sen asetusten paneminen käytäntöön, uudenlainen avautuminen ekumenialle, sekä jännitteiden kasvaminen uudistusmielisten ja konservatiivisten kirkon vaikuttajien välillä. Suomessa ekumeeninen toiminta lisääntyi ja viimeiset uskonnonvapautta rajoittavat lait purettiin. Helsingin katolisen hiippakunnan jäsenten määrä kasvoi moninkertaiseksi, siihen perustettiin kaksi uutta seurakuntaa ja se siirrettiin lähetysoikeuden piiristä tavalliseksi hiippakunnaksi. Suomeen tuli myös useita uusia katolisia sääntökuntia ja järjestöjä, kuten karmeliittanunnat ja neokatekumenaalinen tie. Nämä kirkossa ja yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset heijastuivat myös Verschurenin elämään ja ajatteluun. Hän oli mukana niin katolisen kirkon kirkolliskokouksessa ja synodeissa kuin pohjoismaisissa piispankokouksissa, hiippakunnan monissa neuvostoissa, sekä ekumeenisissa työryhmissä. Lukuisissa haastatteluissaan ja kirjoituksissaan hän otti kantaa ajankohtaisiin aiheisiin ja pyrki tuomaan katolisia näkökulmia julkisuuteen. Toisaalta hän oli avoin myös omasta elämästään ja ajattelustaan, jopa puhuttaessa hyvinkin henkilökohtaisista aiheista kuten kuoleman kohtaamisesta, ja silloinkin kun hänen ajatuksensa poikkesivat Vatikaanin suosimista kannoista. Persoonallisena ja toisiin kontaktia ottavana ihmisenä Verschuren rikkoi ennakkoluuloja ja vanhoja kaavoja, ja saattoi pitkän piispuuskautensa aikana katolisen kirkon Suomessa uuteen monikulttuurisuuden ja ekumeenisuuden värittämään aikaan. ”Piisparuhtinaiden” aika oli Verschureniin tultaessa takanapäin.
Sairauden diagnoosi oli Verschurenille järkytys.[166] Meilahden sairaalasta kirjoittamassaan kirjeessään hiippakuntalaisille hän kertoi rakastavansa elämäänsä ja piispantehtäväänsä – jälkimmäisestä luopuminen oli ”kipeä, mutta tärkeä ja järkevä teko”, sillä Verschuren ei kokenut enää voivansa palvella hiippakuntaa sen vaatimalla tavalla.[167] Nyt hänen tuli antaa aikaa sairaudelleen, uudelle tehtävälleen.[168] Sairauden hoito oli pitkä ja raskas prosessi, ja Verschuren valitti ystävilleen tuntevansa olonsa usein väsyneeksi ja aneemiseksi.[169] Vuoden 1999 syksyllä sairaus uusiutui.[170] Tilanteen epävarmuus ja vaihtelevuus tuntui vaikealta: ”On hetkiä, jolloin olen reipas ja hyvällä mielellä”, Verschuren kertoi hiippakuntalehden haastattelussa. ”Sitten on päiviä, jolloin minusta tuntuu, etten enää kestä tätä sairautta.”[171]
Sairaus sai Verschurenin pohtimaan monia asioita. Teologia alkoi tuntua monilta osin turhalta, mutta hän palasi yhä kardinaali Newmanin kirjeiden pariin, ja myös hiippakunnan historia, erityisesti Pyhän Sydämen pappien ja hänen oman piispuuskautensa alkuvaiheiden osalta kiinnosti.[172] Kuolema ja kuoleman jälkeinen elämä luonnollisesti mietitytti. "Kuolemasta sanotaan, ettei sen jälkeen ole enää aikaa. Olen miettinyt paljon, mitä se merkitsee. Siellä toisella puolella elämä ei uskoakseni ole liikkumatonta. Pyhän Kolminaisuuden suhde ja sisäinen rakkaus on liikkeessä olevaa ja elävää. Se rakkaus on pitänyt yllä luomakuntaa alusta lähtien. Kuoleman jälkeinen elämä ei ole sekään seisovaa vaan kehittyvää. Uskon, että jollain tavalla se ottaa myös minut mukaansa."[173] Verschuren ei tuntenut pelkäävänsä itse kuolemaa, mutta kuolemisen tapa pelotti.[174] Myös ihmisistä luopuminen ja kesken jääneet ihmissuhteet ahdistivat, ja rakkaan hiippakunnan asioista irti päästäminen tuntui vaikealta.[175] Lohtua hän löysi messuista, joiden aikana hän ajatteli koko elämäänsä ja kaikkia siihen liittyviä ihmisiä: ”Liturginen elämä ikään kuin ottaa ihmistä kädestä kiinni ja auttaa tuomaan koko eletyn elämän mukana taivaaseen. Se, mikä on jäänyt kesken, on kesken. Se mikä jää, on ihmisten toisilleen osoittama rakkaus ja Jumalan armo.”[176] Toivoa toivat myös ympäröivät ihmiset, heidän rakkautensa ja antama tukensa sekä yhteisten menneiden muisteleminen.[177]
Vaikka Verschuren oli elämänsä lopulla arvioinut tarpeen suomalaiselle piispalle kasvavan koko ajan[178], nimettiin vuonna 2001 Helsingin hiippakunnan piispaksi puolalainen Józef Wróbel. Verschuren oli toivonut vielä vuoden 1999 lopussa voivansa vihkiä tulevan seuraajansa piispanvirkaan[179], mutta näin ei tapahtunut: Paul Verschuren kuoli kotonaan 19. helmikuuta 2000.[180]
Verschurenin toivomuksesta hänen hautajaismessunsa vietettiin valkoisissa väreissä.[181] Pyhän Henrikin kirkkoon saapui paikalle suuri määrä kutsuvieraita, niin pohjoismaiden katolisia piispoja kuin Suomen luterilaisia ja ortodoksisia piispoja ja pappeja, sankoin joukon seurakuntalaisia, sekä Verschurenin sisar ja veli.[182] Verschuren haudattiin samana päivänä, 29.2.2000 Turun katoliselle hautausmaalle.[183]
Paul Verschuren toimi Helsingin katolisen hiippakunnan piispana 34 vuotta. Tänä aikana katolisessa kirkossa nähtiin kolme eri paavia, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen saattaminen päätökseen ja sen asetusten paneminen käytäntöön, uudenlainen avautuminen ekumenialle, sekä jännitteiden kasvaminen uudistusmielisten ja konservatiivisten kirkon vaikuttajien välillä. Suomessa ekumeeninen toiminta lisääntyi ja viimeiset uskonnonvapautta rajoittavat lait purettiin. Helsingin katolisen hiippakunnan jäsenten määrä kasvoi moninkertaiseksi, siihen perustettiin kaksi uutta seurakuntaa ja se siirrettiin lähetysoikeuden piiristä tavalliseksi hiippakunnaksi. Suomeen tuli myös useita uusia katolisia sääntökuntia ja järjestöjä, kuten karmeliittanunnat ja neokatekumenaalinen tie. Nämä kirkossa ja yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset heijastuivat myös Verschurenin elämään ja ajatteluun. Hän oli mukana niin katolisen kirkon kirkolliskokouksessa ja synodeissa kuin pohjoismaisissa piispankokouksissa, hiippakunnan monissa neuvostoissa, sekä ekumeenisissa työryhmissä. Lukuisissa haastatteluissaan ja kirjoituksissaan hän otti kantaa ajankohtaisiin aiheisiin ja pyrki tuomaan katolisia näkökulmia julkisuuteen. Toisaalta hän oli avoin myös omasta elämästään ja ajattelustaan, jopa puhuttaessa hyvinkin henkilökohtaisista aiheista kuten kuoleman kohtaamisesta, ja silloinkin kun hänen ajatuksensa poikkesivat Vatikaanin suosimista kannoista. Persoonallisena ja toisiin kontaktia ottavana ihmisenä Verschuren rikkoi ennakkoluuloja ja vanhoja kaavoja, ja saattoi pitkän piispuuskautensa aikana katolisen kirkon Suomessa uuteen monikulttuurisuuden ja ekumeenisuuden värittämään aikaan. ”Piisparuhtinaiden” aika oli Verschureniin tultaessa takanapäin.
Artikkeli on kuvitettu Kellojen kutsu - ja Fides-lehtien kuvilla. Lehdet löytyvät Studium Catholicumin kirjastosta.
Artikkelin lähdeviitteet löytyvät täältä.
Artikkelin lähdeviitteet löytyvät täältä.