Vanhurskauttamisesta
|
”Vanhurskauttaminen” on tyypillinen luterilainen sana. Katolisessa kirkossa puhumme mieluummin pelastuksesta. Se asettaa vanhurskauttamisen laajempaan yhteyteen, joka koskee koko ihmistä, koko kirkkoa ja jopa koko ihmiskuntaa. Uuden testamenti suomenkielisessä käännöksessä verbi ”vanhurskauttaa” esiintyy vain yhden kerran (Room. 4:25), sana ”vanhurskaus” 57 ja ”vanhurskas” 75 kertaa. Sana on erityisesti apostoli Paavalin suosima. Merkittävin teksti on Roomalaiskirjeen 3. luku. Arkikielessä sanoja vanhurskauttaminen, vanhurskaus ja vanhurskas ei juuri käytetä.
Uskonpuhdistuksen aikana vanhurskauttamisoppi oli pääaihe Lutherin kiistassa kirkkonsa kanssa. Kysymys oli siitä, miten ihminen voi tulla ”oikeamieliseksi” Jumalan edessä, kansankielellä sanottuna: miten ihminen kelpaa Jumalalle tai millä perusteella hän pääsee taivaaseen. Tuleeko ihminen autuaaksi oman hengellisen ahkeruutensa perusteella vai ainoastaan Jumalan armosta?
|
Katolinen kirkko ja luterilaiset kirkot ovat jo yli 30 vuotta keskustelleet virallisesti toistensa kanssa tavoitteenaan voittaa uskonpuhdistuksen aiheuttama kirkon repeämä. Keskusteluja käydään sekä paikallisella tasolla erityisesti Saksassa ja Yhdysvalloissa että maailmanlaajuisesti katolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton välillä. Näistä keskusteluista on havaittu, ettei niissä päästä eteenpäin, jos ei löydetä ratkaisua keskeisenä pidetyssä vanhurskauttamiskysymyksessä. Niinpä tähän asti käytyjen keskustelujen pohjalta on laadittu asiakirja Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Jos katolinen kirkko ja luterilaiset kirkot voivat hyväksyä tämän dokumentin, keskeisin ongelma kirkkojen välisissä suhteissa on voitettu. Tuntuu siltä, että hanke onnistuu ja että 1998 tai viimeistään 1999 kirkot voivat sanoa, ettei niiden ainakaan tämän kysymyksen tulkinnan tähden tarvitse enää tuomita toisiaan.
Luther kysyi aikoinaan: miten löydän armahtavaisen Jumalan. Sama kysymys kuuluu tänään: missä on Jumala, tai miten voin tuntea hänet? Nykyihminen olettaa, että jos Jumala löytyy, hän on myös armahtavainen. Ihminen joka asettaa kysymyksen Jumalasta, asettaa samalla myös kysymyksen itsestään. Kysymys: ”Jumala, kuka sinä olet” synnyttää siis vastakysymyksen: ”Ihminen, kuka sinä olet”. Lutherin vastaus oli nykykielellä ilmaistuna tämä: ihmisen arvo ja kunnia ei riipu siitä, mihin hän pystyy tai mitä hän saa aikaan, vaan se riippuu Jumalasta, hänen rakkaudestaan ja armahtavaisuudestaan. Köyhimmänkin ihmisen – aineellisesti, henkisesti tai hengellisesti köyhän – horjumaton kunnia on siinä, että hän on Jumalan ihminen, Jumalan rakkauden ja armahtavaisuuden ihminen. Meidän on helppo yhtyä tähän tunnustukseen. Siihen liittyy kuitenkin koko joukko muita kysymyksiä. Yksi niistä oli ja on kysymys synnistä.
|
Lucas Cranach vanhempi: Martti Luther
|
* Synnin ydin on kääntyminen pois Jumalasta ja itsensä asettaminen Jumalan asemaan. Synnin luonne näkyy selvästi kertomuksessa Aadamin synninteosta: Ihminen halusi olla ”niin kuin Jumala”. Synti toteutuu aina, kun ihminen asettaa ajatuksissaan, sanoissaan, teoissaan ja laiminlyönneissään itsensä kaiken muun mittapuuksi. Kirkot ovat yhtä mieltä siitä, että vanhurskauttamisessa annetaan ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Nykykielellä sanottuna: kun ihminen löytää tai tunnustaa Jumalan, synnin ydin (= olla itse itselleen Jumala) särkyy.
Tänä päivänä olemme hyvin tietoisia siitä, että Jumala ei ole koston vaan rakkauden Jumala. Kun ihminen kääntyy pois synnistään Jumalan puoleen, hän kohtaa armahtavaisen Jumalan, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Kertomus tuhlaajapojan paluusta isänsä luo on siitä pysyvä merkki. Taivaassa pidetään silloin juhlat (vert. Luuk. 15: 7, 10).
Ihmisessä ja hänen yhteisössään pysyvät kuitenkin (peri)synnin seuraukset, varsinkin taipumus itsekkyyteen. Yhä uudelleen ihminen tahtoisi asettaa itsensä kaiken keskipisteeksi, hylätä Jumalan ja hänen valtakuntansa, ja päättää itse hyvästä ja pahasta. Yhä uudelleen ihminen myös kaatuu tähän kiusaukseen. Katolinen kirkko ei pidä tätä itsekästä taipumusta (concupicentia) sellaisenaan syntinä, vaan syntiä on ainoastaan suostuminen kiusaukseen. Luterilaiset kutsuvat itse taipumusta synniksi. En usko, että meidän tarvitsisi tänä päivänä tuomita toisiamme tämän eroavan näkemyksen vuoksi.
* Toinen aihepiiriin kuuluva kysymys koskee ”armoa”. Onko armo jotakin konkreettista, joka muuttaa ihmisen? Kun Jumala armahtaa ihmistä, tapahtuuko silloin jotakin ihmisessä, vai koskeeko armahtaminen ainoastaan Jumalan mielialaa? Joissain luterilaisissa piireissä nimittäin korostetaan, että anteeksiantamisessaan Jumala ei enää katso ihmisten syntiä, vaikkase pysyykin vielä hänessä. Katolinen kirkko opettaa, että ihminen muuttuu, kun hän uskossa kohtaa Jumalan. Pyhä Henki pyhittää hänet ja hänestä tulee uusi luomus. Ihminen syntyy uudelleen. Hänestä tulee Jumalan lapsi ei vain nimeltä vaan todellisuudessa.
Tähän käyvät oikein hyvin Uuden testamentin sanat, että Jumalan Henki koskettaa sydäntämme, ja tämän kosketuksen vastauksena voimme sydämestämme sanoa Jumalalle: Abba! Isä! Olen Jumalan lapsi ja uskallan kerskata siitä ihmisten edessä, jopa lapseuteeni vedoten sanoa Jumalalle: ”Minä olen sinun lapsesi, sinä olet minun Isäni, Herra, armahda minua.” Ainoastaan Hengen kosketuksen voimasta pystyn rukoilemaan Jeesuksen kanssa: ”Isä meidän, joka olet taivaassa.”
Uudestisyntyminen koskee siis minun persoonaani ja identiteettiäni. Olen olemukseltani Jumalan lapsi. Se on kunniani ja kerskaukseni.
Uudestisyntyminen koskee siis minun persoonaani ja identiteettiäni. Olen olemukseltani Jumalan lapsi. Se on kunniani ja kerskaukseni.
Jos siis kysytään, ovatko Jumalan armo ja Hengen kosketus jotakin konkreettista, voin vain vastata, että yhteydestä Jumalaan ja meihin vuodatetaan Jumalan armo ja Pyhän Hengen voima, niin kuin viinipuun rungosta vuotaa voimaa oksiin. Ihmettelisin, ellemme voisi olla tästä yhtä mieltä luterilaisten kanssa. Ratkaisevan tärkeä tässä on usko.
* Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan, siis tulevan osallisiksi hänen elämästään nyt ja ikuisuudessa. Se on tullut todellisuudeksi jo Kristuksessa. Jeesus kristushan oli täynnä Jumalan henkeä ja elämää. Synnillä ei ollut hänessä sijaa. Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä ihmisellä on yhteys Jumalaan ja osallisuus täydelliseen elämään. Tämä yhteys Kristukseen ja hänen kauttaan Jumalaan tapahtuu tässä maailmanajassa uskossa. Vain uskossa – ei tiedon, ei tutkimuksen, ei todistelun eikä millään muullakaan keinoin – ihminen voi nähdä Jeesuksessa ihmiseksi tulleen Jumalan. Tiedon, tutkimuksen ja todistelun avulla ihminen näkee vain Jeesus Nasaretilaisen, uskossa hän näkee hänessä Kristuksen, Jumalan Pojan.
Mistä usko syntyy? Kirkko opettaa, ettei ihminen voi itse omin voimin, omalla älyllään, tulla uskoon. Usko on ymmärrystaso, joka avautuu ihmiselle ”Hengen kosketuksesta”. Juuri tämä tapahtuu, kun ihminen vanhurskautetaan: ihminen ”näkee” uskon silmillä Jumalan. Jumalan Hengen kosketus nostaa ihmisen tuntemuksen ja ymmärryksen uskon tasolle. Katolinen kirkko on perinteisesti opettanut uskon ja järjen yhteenkuuluvuutta. Usko tunnustaa todeksi, että kaikki tuntemamme ilmiöt ja tapahtumat ulottuvat Jumalaan asti ja Jumala niihin asti. Usko on samanaikaisesti myös luottamista Jumalaan ja antautumista hänen armahtavaisuuteensa. Tätä puolta luterilainen kirkko on yleensä korostanut. Ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaan täydentäviä näkemyksiä.
* Neljäs aihepiiriin liittyvä kysymys on ihmisten tekojen ”ansiollisuus”. Luterilaiset ovat aina korostaneet, ettei ihminen voi hyvillä teoillaan voittaa itselleen Jumalan rakkautta. Sen takia he ovat perinteisesti väheksyneet kaikkea ihmisen uskonnollista tekemistä. Ihminen on Jumalalle otollinen ainoastaan Jumalan armosta: Jumalan suosiosta, hyvyydestä ja armahtavaisuudesta. Jumalan rakkaus annetaan lahjaksi. Sitä ei voi ansaita. Ihminen ei pääse taivaaseen omien tekojensa vaan ainoastaan Jumalan armon tähden.
Myös katolinen kirkko opettaa tietysti, että ihminen on Jumalalle rakas Jumalan oman hyvyyden tähden eikä sen tähden, että ihminen olisi itse niin hyvä. Kaikki on loppujen lopuksi armoa ja lahjaa, myös itse usko. Emme ansaitse mitään. Kaikki suuret pyhimykset ovat korostaneet tätä. Samanaikaisesti katolinen kirkko on pitänyt kiinni siitä, että ihminen on ”yhteistyössä” Jumalan kanssa omaan pelastukseensa nähden. Sanasta ”yhteistyö” luterilaiset eivät pidä ollenkaan.
Kysymys on siitä, voimmeko me omin voimin jollakin tavalla vaikuttaa pelastukseemme. Toisaalta emme voi. Se on ja pysyy Jumalan vapaasti antamana lahjana. Me emme voi edes tuntea Jumalaa, jos hän ei ensin lahjoita meille Jumalan tuntemisen tajua eli uskoa. Kaikki on lahjaa. Meidän pitää kuitenkin lisätä siihen, että meillä on valta torjua Jumalan kutsu ja siten oman elämämme päämäärä. Meitä ei pakoteta vaan meidät kutsutaan taivaaseen. Me voimme ja meidän tuleekin sanoa ”kyllä” Jumalalle. Vaikka Jumala itse johdattaa meitä sisäisesti tähän ”kyllä”-sanomiseen, se on kuitenkin myös meidän suostumuksemme. Evankeliumi kehottaa meitä jatkuvasti rukoilemaan, valvomaan, olemaan varuillamme, pitämään huolta saamastamme aarteesta ja kilvoittelemaan. Meidän tulee vaalia uskoamme, jotta emme menettäisi itse Jumalaa.
Kaikki tämä kuuluu ”vanhurskauttamisoppiin”. Se on myös tänä päivänä kirkolle keskeinen asia. Eri kirkoissa on edelleenkin omia korostuksia, mutta ei pitäisi olla vakavaa estettä päästä olennaisimmista kysymyksistä yhteisymmärrykseen. Silloinkin on vielä pitkä matka täydelliseen ykseyteen, mutta suurin kompastuskivi olisi poistettu.
