Ristintiellä
Ristintie
|
Kaikista kirkollisista hartauksista vanhin ja kaunein on ristintie. Se juontaa alkunsa apostolien ajoista.
Ensimmäiset kristityt kävivät hartain mielin katsomassa niitä paikkoja ja Jerusalemin katuja, joita Jeesus ristiänsä kantaen oli kulkenut. Ristintie on Jeesuksen kärsimysten tie. Jeesuksen kärsimykset ovat aina vaikuttaneet syvästi ihmisten sydämiin, ja moni on saanut sisäisen herätyksen parempaan elämään mietiskelemällä ristintietä ja kuolemaa.
Ensimmäiset kristityt kävivät hartain mielin katsomassa niitä paikkoja ja Jerusalemin katuja, joita Jeesus ristiänsä kantaen oli kulkenut. Ristintie on Jeesuksen kärsimysten tie. Jeesuksen kärsimykset ovat aina vaikuttaneet syvästi ihmisten sydämiin, ja moni on saanut sisäisen herätyksen parempaan elämään mietiskelemällä ristintietä ja kuolemaa.
Keskiajalla hartaat uskovaiset lähtivät Jerusalemiin ja etsivät hartain mielin ne paikat, joissa Jeesus oli kärsinyt ristin kuorman alla. Siihen tarkoitukseen rakennettiin 14 ”asemaa”, jotka alkoivat Pilatuksen tuomiotuvasta ja päättyivät Jeesuksen hautaan. ”Asema” oli kuva, joka esitti jotain tapahtumaa Jeesuksen Kristuksen kärsimyksistä. Hartaat pyhiinvaeltajat pysähtyivät aina hetkiseksi kuvan eteen ja mietiskelivät Jeesuksen kärsimyksiä. Tästä sanasta ”pysähtyä” (Stare) tuli myöhemmin kuville nimi pysähdys (Statio) eli asema. Tämä jakelu ”pysähdyksiin” alkaa 11:nneltä vuosisadalta ristiretkien aikana. Tälle hartaudelle myönnettiin monta lievitystä (anetta). 15:nneltä vuosisadalta alkaen ristintien kuvat (asemat) pystytetään seurakunta- ja luostarikirkkoihin. Tässä työssä ansioituivat erityisesti fransiskaanimunkit.
|
V. 1591 paavi Innocentius IX myönsi tälle ”kirkon ristintielle” samat aneet, mitkä voitiin ansaita pyhässä kaupungissa. Ristintien hartaus on saanut 20 paavilta erityisen suosituksen ja siunauksen. Paavi Benedictus XIV sanoo: ”Ei ole voimakkaampaa keinoa parantaa omantunnon haavat, jotka ihminen joutuu jokapäiväisessä elämässä synnin kautta saamaan, puhdistaa ja sytyttää jumalallisella rakkaudella sielut, kuin ristintien hartaus.” Tämä sama paavi on ”Cum tonta” Breve’llänsä kehoittanut uskovaisia antautumaan tälle erikoisen tärkeälle hartaudelle, joka on tärkeämpi kuin kaikki muut hartauden muodot, jotka käsittelevät myöskin Jeesuksen kärsimyksiä ja ovat erittäin tähdellisiä käännyttämään syntisiä, kannustamaan penseitä ja tekemään hurskaat täydellisemmiksi.
Olisi suotavaa – ja meidän kaikkien pitää siinä auttaa –, että ristintien hartaus leviäisi meidänkin seurakuntalaistemme keskuuteen. Tämä hartaus syventää vakaumuksemme. Me näemme edessämme kuvia Jeesuksen Kristuksen kärsimyksistä, me mietiskelemme Jeesuksen kärsimysten yksityiskohtia ja syvennymme Jeesuksen tähän maailmaan tulon tarkoitukseen, ajattelemme ja punnitsemme omia syntejämme, millä tavalla mekin olimme vaikuttamassa tässä maailman historian kauheimmassa kidutusnäytelmässä. Me päätämme, että luovumme synneistämme. Tämä mietiskely ja punninta yhdistää meidän läheisesti Jeesukseen Kristukseen. Tämä alinomainen omantunnon tutkiskelu tekee meidät herkemmiksi ja taivuttaa meidät katumukseen ja rakkauteen. Me näemme elävästi oman syntisyytemme ja Jeesuksen anteeksiantavan rakkauden.
|
Albrecht Durer (1512)
|
Ristintien hartauden kautta saamme paljon hengellisiä lahjoja, sillä paavi Pius XI (20. lokak. 1931) myönsi tämän hartauden suorittajille täydellisen lievityksen (aneen). Ainoana ehtona on, että ihminen on armon tilassa (s.o. että hänen omaatuntoansa ei paina kuolemansynti). Vaaditaan siis, että Jeesuksen Kristuksen kärsimyksiä mietiskellään; millä tavalla (kaavalla) tämä tapahtuu, on yhdentekevää. Ei ole minkäänlaisia obligatorisia (pakollisia) suullisia rukouksia. Tämän täydellisen lievityksen voi ansaita niin usien päivässä kuin haluaa (toties quoties). Hartauden suorittaja kiertelee kirkkoa seuraten kaikkia pysähdyksiä (asemia: Stationes), jotka esittävät Jeesuksen ristintien eri vaiheita. Tästä selviää, että kaikki rukoukset pyhän Isän puolesta, rippi ja kommunio eivät ole pakollisia, kun tahtoo ansaita täydellisen lievityksen (aneen) ristintien hartauden kautta.
Tämä täydellinen lievitys saadaan kaksinkertaisena, jos samana päivänä otamme vastaan Jeesuksen Kristuksen p. Alttarin Sakramentissa.
Suuri ristintien hartauden levittäjä oli p. Leonardo di Portu Maurizio († 1751).
Suuri ristintien hartauden levittäjä oli p. Leonardo di Portu Maurizio († 1751).
Ristintien asemat
(Kellojen kutsu 3-4/1958)
14:nnestä vuosisadasta lähtien vanhan Jerusalemin pyhiinvaeltajat ovat pitäneet jyrkkää, kaitaa katua ”Via Dolorosaa” ristintienä, jota Kristus olisi kulkenut Pilatuksen palatsista Golgatalle. Nykyään kuitenkin monet oppineet epäilevät tätä, koska ei ole yksimielisyyttä Pilatuksen palatsin sijainnista. ”Pilatuksen palatsi”, josta ristintie alkaa, on vahvimpien todisteitten mukaan Antonialinna eikä roomalaisen maaherran palatsi.
Muutenkin on niissä 14:ssä asemassa, jollaisina näemme ne meidänkin kirkoissamme, paljon enemmän kuin mitä 4 evankelistaa kertoo Kristuksen kärsimyksen tiestä. Niinpä yhät kirjoittajat eivät puhu sanaakaan siitä, että Neitsyt Maria olisi kohdannut jumalallisen Poikansa hänen ristintiellään (4:s asema). Kuitenkaan ei ole vaikeaa kuvitella tätä järkyttävää tapahtumaa todeksi. Muutamia tunteja myöhemminhän Maria seisoi kuolevan Poikansa ristin juurella. Äiti oli siis oikeudenkäynnin aikana Jerusalemissa ja todennäköisesti hän sai Johannekselta tiedon Kristuksen kuolemantuomiosta. Mikä siis luonnollisempaa kuin että hän rakastavana äitinä sotilaista ja meluisasta tungoksesta huolimatta on tahtonut tavata Kipujen miestä hänen kärsimyksensä tiellä lohduttaakseen ja rohkaistakseen häntä.
Kolmella meidän ristintie-asemistamme (3:s, 7:s ja 9:s asema) Jeesus uupuu ristin taakan alle. Siitäkään evankeliumit eivät mainitse mitään, mutta näitäkin tapahtumia voimme pitää todennäköisinä. Jos Kristus kantoi koko ristiä, se on voinut painaa jopa 70 kiloa. Sitä paitsi tiedämme Luukkaan evankeliumista (23, 26), ettei Vapahtaja lopuksi jaksanutkaan enää kantaa raskasta puuta ja että sotilaat pakottivat Simon Kyreneläisen kantamaan Herran ristiä (5:s asema).
Hans Memling (n. 1470)
|
Suurimpia vaikeuksia kuitenkin tuottaa Veronikan tapaus (6:s asema), naisen, joka hikiliinallaan pyhki Jeesuksen kasvot. Miten tämä tapaus joutui ristintien asemiin? Neljännellä vuosisadalla kuulemme ensimmäisen kerran Veronikan nimen. Eusebiuksen (270-339) kertomuksen mukaan hän oli se nainen, joka sairasti verenjuoksua ja joka parani koskettamalla Kristuksen vaippaa (Matt. 9:22). Kiitokseksi tästä hän jumalalliselle hyväntekijälle olisi pystyttänyt pronssikuvan kotikaupungissaan, Kesarea-Filippissä, talonsa ovella. Tämä pronssikuva esiintyy myöhemmissä legendoissa maalattuna kuvana. Apokryfikirja ”Pilateksen kuolema” (6:nneltä vuosisadalta) kertoo, että keisari Tiberius poti parantumatonta sairautta. Hän oli kuullut Palestiinan ihmeidentekijästä ja lähetti erään Volusianuksen Jerusalemiin saadakseen Jeesukselta parantumisen. Perille tultuaan lähettiläs kuuli Jeesuksen jo kuolleen ristinkuoleman. Tuntien hallitsijansa julmuuden keisarillinen lähettiläs ei uskaltanut palata Roomaan tyhjin toimin ja yritti saada ainakin kuvan suuresta ihmeidentekijästä. Hänelle puhuttiin Veronikasta, jonka Jeesus oli parantanut verenjuoksusta ja joka Vapahtajasta oli maalannut kuvan, jota hän yhä edelleenkin säilytti arvokkaana muistoesineenä. Lähettiläs otti sekä veronikan etä hänen kuvansa mukaan Roomaan ja keisari parantui.
|
Muutama vuosi myöhemmin luemme diakoni Pietarin toimittamissa ”Pyhissä paikoissa” ihmeellisestä hikiliinasta nimeltään Veronika s.o. vera icona l. aito kuva, jolla Jeesus olisi pyyhkinyt kasvonsa ja johon siitä lähtien olisivat jääneet Kristuksen kasvojen piirteet. Tämä kuva olisi Tiberiuksen aikana viety Roomaan. Vasta 14:nnellä vuosisadalla legenda saa vakinaisen muotonsa: eräs nainen, Veronika, astuu rohkeasti Kipujen miehen luokse ja pyhkii hikiliinallaan Jeesuksen kasvot. Jeesus palkitsee tämän rakkaudentyön arvollisesti jättäen liinaan kasvojensa piirteet. Mainitusta vuosisadasta asti osoitetaan Jerusalemissa vieläpä kohtaakin, missä tämä kaikki olisi tapahtunut.
Miten Kirkko suhtautuu tällaiseen kirjavaan legendakokoelmaan? Lausumatta ratkaisevaa sanaa tapahtumien historiallisuudesta Kirkko ei voine vastustaa kaikkea, mikä saattaa herättää uskovien hartauden. Kirkolle on Kristuksen kärsimysten ja ristin mietiskeleminen määräävä, kuvat ovat vain sivuasioita, välikappaleita, jotka herättävät hartauteen. (Samaa voimme myös sanoa nk. Pilatuksen portaista Roomassa) Mutta kun 17:nnellä vuosisadalla riitusten kongregaatiota pyydettiin ottamaan Veronikan nimi pyhimysten viralliseen luetteloon, Kirkko kieltäytyi päättävästi.
