Katolinen kirkko ja kuvataide
|
Varhaisin kristillinen taide omaksui aikansa valtakulttuurin, myöhäishellenismin, kuvaustradition ja alkoi sen pohjalta kehitellä omaansa, joka alussa oli hyvin lähellä silloista antiikin taidetta. Varhaisimmat kristilliset kuvat ovat 100-luvulta, ja jo 300-luvulta on säilynyt tietoja, jotka osoittavat, että kuvaa on käytetty saarnan tukena. Kuva hyväksyttiin sanan rinnalle kirkollisessa opetuksessa kuitenkin vasta vuoden 787 Nikaian kirkolliskokouksessa. Siitä lähtien kuva sai kirkossa yhä tärkeämmän aseman, ja sen merkitys vahvistui varsinkin keskiajalla.
1200-luvulla eläneen Aquinon pyhän Tuomaan mielestä kuvan tarkoituksena on opettaa, herättä hartautta ja vahvistaa muistikuvia. Hän sanoi myös, että kunnioitus suuntautuu kuvattavaan henkilöön, ei kuvaan. Katolinen kirkko teki siis jo keskiajalla selvän eron kuvan ja kuvattavan välillä ja halusi estää niiden sekoittumisen.
Katolisen kuvataiteen tärkeimmät aihepiirit syntyivät pääasiassa jo varhaiskristillisenä aikana ja vakiintuivat viimeistään keskiajalla. Keskeisimpiä aiheita ovat aina olleet – ja ovat yhä – Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus, Jeesuksen syntymä ja siihen liittyvät aiheet, neitsyt Maria ja pyhät. Kirkollinen taidekin on luonnollisesti kokenut tyylillisiä muutoksia ja sitä on tehty erilaisin painotuksi eri aikojen teologisista käsityksistä ja muun muassa kirkon julistamista dogmeista johtuen. Keskeisimpien aiheiden lähtökohdat ovat ennen kaikkea Raamatun teksteissä, mutta koska ne ovat esimerkiksi neitsyt Marian osalta verraten niukkoja, on käytetty myös Raamatun ulkopuolisia kirjoituksia kuten legendoja ja pyhien näkyjä ja rukouksia, litanioita ja hymnejä. Ne laajentavat Raamatun usein varsin suppeita tekstejä.
|
Katolinen kirkko on aina ollut hyvin avoin taiteessa tapahtuville muutoksille, ja se on saattanut myös tietoisesti käyttää hyväkseen taiteen tyylisuuntauksia. Näin tapahtui 1500-luvulla pidetyn Trenton kirkolliskokouksen jälkeen: suunnilleen vuodesta 1600 lähtien alettiin silloin modernia barokkiarkkitehtuuria ja –taidetta käyttää katolisen kirkon mahdin ja merkityksen korostajana. Barokkityyli synnyttikin huomattavimmat teoksensa juuri katolisissa maissa. Trenton-kokouksessa otettiin muutenkin kantaa kirkolliseen taiteeseen: dogmaattisesti arveluttavia, usein juuri legendoihin perustuvia aiheita haluttiin jättää pois ja kuvasarjojen määrää kirkoissa vähentää. Näihin aikoihin katolinen reformaatio alkoi myös aktiivisesti levittää sopivaksi katsottua kuvamateriaalia, jota professori Heikki Hangan mukaan aikoinaan käytettiin Suomenkin luterilaisissa kirkoissa alttaritaulujen aiheina.
Dogmit ja liturgia taiteen taustatekijöinä
Teologiset käsitykset, dogmit ja liturgia ovat vaikuttaneet monin tavoin kirkolliseen kuvataiteeseen. Niinpä neitsyt Mariaa ei juurikaan esitetty ennen Efeson kirkolliskokousta, joka pidettiin 431. Sielä Mariaa alettiin kutsua Jumalansynnyttäjäksi. Tämä vahvisti Marian asemaa myös kuvataiteissa, joskin hän sai hyvin suositun asemansa taiteissa vasta keskiajalla.
Teologiset käsitykset, dogmit ja liturgia ovat vaikuttaneet monin tavoin kirkolliseen kuvataiteeseen. Niinpä neitsyt Mariaa ei juurikaan esitetty ennen Efeson kirkolliskokousta, joka pidettiin 431. Sielä Mariaa alettiin kutsua Jumalansynnyttäjäksi. Tämä vahvisti Marian asemaa myös kuvataiteissa, joskin hän sai hyvin suositun asemansa taiteissa vasta keskiajalla.
Skolastiikan luoma käsitys Kristuksen todellisesta ruumiillisesta läsnäolosta eukaristiassa julistettiin dogmiksi Lateraanisynodissa 1215. Se vahvistettiin Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvulla. Kristuksen ruumiin kultti sai oman juhlapäivänsä jo 1264. Goottilainen krusifiksi korostaakin sitä messun vaihetta, jossa pappi kohottaa muuttuneen leivän ja viinin. Sen vuoksi krusifiksi riippui yleensä maallikkoalttarin yläpuolella kuvaamassa messu-uhrin merkitystä. Erityisesti myöhäiskeskiajan messussa kuva oli siis elävää todellisuutta, koska sillä oli itsestään selvä liturginen tehtävä kirkollisessa elämässä. Tämä koskee myös muita kirkollisia kuvia, esimerkiksi neitsyt Mariaa, jonka alttari sijaitsi keskiajalla yleensä kirkkosalin etuosassa kuorista katsoen oikealla. Siksi Mariaa esittävät seinämaalaukset sijoitettiin Suomenkin keskiaikaisissa kirkoissa tavallisimmin kirkon pohjoisseinälle.
|
Kuvalla on kuitenkin yhä tietty liturginen tehtävänsä kirkossa. Niinpä esimerkiksi Jouluyön messussa kirkon jouluseimeen tuodaan Jeesus-lapsi, ja paaston aikana, ennen pääsiäistä, meditoidaan Kristuksen ristintien asemia osoittavien kuvien ääressä. Joissain kirkoissa Kristuksen kuva pannaan hautaan pitkäperjantaina ja otetaan taas pois pääsiäisvigiliassa. Kuvia haluttiin ja halutaan yhä kuitenkin pitää vain symboleina. Vain Jumalaa palvotaan, pyhiä ihmisiä, neitsyt Maria mukaan lukien, kunnioitetaan. Kun heidän esirukouksiaan pyydetään, kuva auttaa syventymään rukoukseen. Tästä on kysymys esimerkiksi sellaisten kuuluisien kuvien kuin Czestochovan ja Guadalupen madonnan kohdalla. Tällaisilla kuvilla on nähty olevan erityistä tehoa haluttaessa keskittää ihmismieli rukouksessa kohti Neitsyttä ja sitä kautta hänen poikaansa.
Näyt, rukoukset, litaniat ja legendat kuvataiteen taustatekijöinä
Kristuksen uhrikuolema on aina ollut kristinuskon keskipiste ja siksi keskeisin aihe kirkollisessa taiteessa. Varhaisessa taiteessa kärsivää Kristusta ei paljoakaan esitetty, vaan Kristuksen kuva oli lähinnä merkkinä hänen jumalallisesta läsnäolostaan. 1200-luvulta lähtien Kristusta alettiin kuitenkin esittää yleisemmin kuolevana tai kuolleena. Tämän on katsottu liittyvän ajan teologiseen ajatteluun, jossa oli herännyt kiinnostus Kristuksen ihmisluontoa kohtaan. Keskiajan kärsimysmystiikan vaikutuksesta sekä muun muassa 1300-luvulla eläneen pyhän Birgitan ja eräiden muidenkin mystikkojen näkyjen perusteella alkoi taiteessa esiintyä kärsivä Kristus –tyyppi, jossa verimystiikka oli viety äärimmilleen. Birgitan näkyihin sisältyneet kuvaukset neitsyt Mariasta ja muun muassa Jeesuksen syntymästä saivat ilmauksensa myös kuvataiteissa.
Kristuksen uhrikuolema on aina ollut kristinuskon keskipiste ja siksi keskeisin aihe kirkollisessa taiteessa. Varhaisessa taiteessa kärsivää Kristusta ei paljoakaan esitetty, vaan Kristuksen kuva oli lähinnä merkkinä hänen jumalallisesta läsnäolostaan. 1200-luvulta lähtien Kristusta alettiin kuitenkin esittää yleisemmin kuolevana tai kuolleena. Tämän on katsottu liittyvän ajan teologiseen ajatteluun, jossa oli herännyt kiinnostus Kristuksen ihmisluontoa kohtaan. Keskiajan kärsimysmystiikan vaikutuksesta sekä muun muassa 1300-luvulla eläneen pyhän Birgitan ja eräiden muidenkin mystikkojen näkyjen perusteella alkoi taiteessa esiintyä kärsivä Kristus –tyyppi, jossa verimystiikka oli viety äärimmilleen. Birgitan näkyihin sisältyneet kuvaukset neitsyt Mariasta ja muun muassa Jeesuksen syntymästä saivat ilmauksensa myös kuvataiteissa.
Pyhien ihmisten näkyjen lisäksi yleisesti tunnetut rukoukset, kuten esimerkiksi ruusukko, ovat vaikuttaneet taiteeseen. Niinpä neitsyt Maria ruusutarhassa –aiheen on katsottu tulleen suosituksi paljolti juuri ruusukkorukouksen vuoksi. Samoin Loreton litanian monet Maria-epiteetit. kuten ”enkeleiden kuningatar”, ”viisauden istuin”, ”koskematon äiti”, ”mystinen ruusu”, ovat vaikuttaneet neitsyt Marian esitystapoihin. On runsaasti kuvia, joissa Neitsyttä ympäröivät enkelit tai tunnetut marttyyrit, ja sellaisia joissa hän istuu viisauden valtaistuimella tai joissa häntä ympäröi muuri tai aita koskemattomuuden vertauskuvana.
Legendat ja muut varhaiset tekstit, esimerkiksi Jaakobin protoevankeliumi, jonka varhaisin versio tunnetaan jo 300-luvulta, 700-luvulta peräisin oleva Pseudo-Matteus sekä monet keskiajan legendat, kuten Suomessakin aikanaan tunnettu Jacobus de Voraginen Legenda aurea eli kultainen legenda, ja monet muut laajentavat tietämystä neitsyt Marian varhaisimmista vaiheista ja hänen vanhemmistaan, Annasta ja Joakimista. Näiden tekstien perusteella on Marian lapsuutta ja hänen vanhempiaan kuvattu paljon varsinkin keskiajan ja renessanssin kirkollisessa taiteessa. Näitä aiheita kuvattii erityisesti silloin, kun haluttiin korostaa Marian perisynnitöntä sikiämistä. Tämä aiheutti myös sen, että pyhän Annan kultti levisi ja teki häntä esittävät aiheet, kuten ”Anna itse kolmantena”, suosituiksi taiteessa.
|
Pyhät aiheina
Kaikille pyhille on ominaista, että Kristuksen katsotaan toimineen heidän kauttaan. Heidän esirukouksiinsa turvaudutaan yhä, ja pyhän kuva saattaa auttaa rukoilevaa. Se tekee näkymättömän näkyväksi, kuten 500-600-lukujen taitteessa elänyt paavi, pyhä Gregorius Suuri, on aikoinaan lausunut. On siis ymmärrettävää, että kirkolliseen taiteeseen kuuluvat myös pyhien kuvat. Monet pyhät, kuten esimerkiksi Franciscus, Dominicus, Jeesuksen (Avilan) Teresa tai Sienan Katariina, ovat tunnettuja koko katolisessa maailmassa. On myös pyhiä, joiden kuvia tavataan yleisemmin vain suppealla alueella. Sellainen on esimerkiksi oma pyhä Henrikkimme, jota ei paljonkaan tunneta Pohjoismaiden ulkopuolella. Pyhien kuvat tunnistetaan heidän elämänvaiheisiinsa tai marttyyrikuolemaansa liittyvien tunnusmerkkien kautta. Sellaisia ovat esimerkiksi pyhään Nikolaokseen liittyvä rahapussi, jolla hän pelasti nuoren neidon kunnian, pyhän Henrikin yhteydessä kirves tai Lalli hänen jalkojensa juuressa, pyhän Olavin jaloissa olevan hänen entinen syntinen minänsä, pyhän Laurentiuksen kuolintapaan liittyvän halstari ja niin edelleen. |
Vatikaanin 2. kirkolliskokous ja taide
Katolisen kirkon taide on seurannut aikojen tyylivirtauksia. Niinpä eismerkiksi televisiosta tuttu paavin käyttämä ristisauva on tunnetun italialaisen kuvanveistäjän, Giacomo Manzún, työtä. Moderneissa kirkoissa on modernia taidetta. Vatikaanin 2. kirkolliskokouksessa, jonka paavi Johannes XXIII avasi 1962 ja joka jatkui Paavali VI:n aikana, käsiteltiin myös taidetta koskevia kysymyksiä.
Katolisen kirkon taide on seurannut aikojen tyylivirtauksia. Niinpä eismerkiksi televisiosta tuttu paavin käyttämä ristisauva on tunnetun italialaisen kuvanveistäjän, Giacomo Manzún, työtä. Moderneissa kirkoissa on modernia taidetta. Vatikaanin 2. kirkolliskokouksessa, jonka paavi Johannes XXIII avasi 1962 ja joka jatkui Paavali VI:n aikana, käsiteltiin myös taidetta koskevia kysymyksiä.
Kirkolliskokouksen lausuman mukaan kirkollisen taiteen katsotaan kuuluvan inhimillisen nerouden jaloimpiin ilmaisuihin. Sekä uskonnollinen taide etä erityisesti kirkollinen (pyhä) taide ovat sukua Jumalan äärettömälle kauneudelle. Tätä jumalallista todellisuutta ihmisten luoma uskonnollinen ja kirkollinen taide pyrkii – kirkolliskokouksen mukaan – tietyllä tapaa ilmaisemaan yrittäessään kääntää ihmisen ajatukset Jumalan puoleen taideteoksilla, jotka on tehty hänen kunniakseen. Siksi katolinen kirkko sanoo aina olleensa kuvataiteiden ystävä ja pyrkineensä jatkuvasti auttamaan niitä korkeassa tehtävässään.
Kirkko on kuitenkin myös varannut itselleen oikeuden arvioida kirkollista taidetta ja päättää, mitkä taideteokset ovat sopusoinnussa uskon, hurskauden ja kirkon vaalimien traditionaalisten lakien kanssa ja siten sopivia pyhiin tarkoituksiin. Edelleen kirkolliskokouksen mukaan kirkko sanoo myös toivottavansa tervetulleiksi ne muutokset taideteosten materiaaleissa ja tyyleissä, joita teknisten taitojen edistys on tuonut tai tuo tullessaan. Lausuman mukana kirkko on hyväksynyt eri aikakausien tyylit samoin kuin eri riitusten taideteoksia koskevat tarpeet. Eri kansojen ja alueiden tuottaman oman aikamme taiteen on oltava myös vapaasti edustettuna kirkossa edellyttäen, että se kaunistaa pyhiä rakennuksia ja pyhiä riittejä kunnialla ja arvostaen.