Katolisuus eri aikoina
|
Profetta Hesekielin 37:nnessä luvussa tarjoutuu meille eriskummallinen näky. Suuri sotakenttä täynnä kuolleiden luita. Herran Henki kysyy profetalta: ”Ihmisen lapsi, luuletko näiden luiden elävän?” Hän vastaa: ”Herra Jumala, sinä tietänet.” Ja profetta sai käskyn ennustaa näille luille: ”Tämän sanoo Herra Jumala näille luille: ’Katso, minä lähetän teihin hengen, ja te tulette eläviksi’”. Profetan käskiessä luut sijoittuivat entisiin paikkoihinsa, niiden päälle kasvoi liha ja iho. Ruumiit olivat entisessä kunnossaan, mutta henki vielä puuttui. Ne eivät eläneet. Silloin Jumala käski profetan sanoa: ”Tämän sanoo Herra Jumala: Tule Henki neljästä tuulesta ja puhalla näihin surmattuihin, niin ne tulevat eläviksi.” Profetta täytti käskyn, ja kentällä seisoi suuri sotajoukko elävänä.
800 vuotta on kulunut siitä, kun englantilainen Upsalan piispa Henrikki saapui Suomeen. Hän aloitti Suomen katolisten piispojen sarjan, joiden 23:s ja viimeinen Arvid Kurki löysi hautansa Pohjanlahden syvyyksistä. Henrikki on tiettävästi ensimäinen piispa, joka on meille Suomeen tullut. Kristillisyys on kuitenkin hänen aikaansa vanhempi. Ruotsin kronikat sanovat hänen tulleen pakanamaahan, mutta muistettava on, että virallisessa kielen käytössä Ruotsissa ’pakana’ merkitsee muukalaista, ruotsin kieltä taitamatonta. Vielä tämän vuosisadan alussa oli Vermlannissa kirkonkirjoissa ruotsia taitamattoman seurakuntalaisen nimen vieressä huomautus ”hedning”. Vakkasuomen asukkaat kävivät laajaa ulkomaan kauppaa, meidän rannikkojamme pitkin purjehtivat viikingit ja friisit. Kaarle Suuren valtakunnasta säteili tänne Rooman valo, Kristuksen Evankeliumi. P. Ansgarius oli saanut lähetysalakseen Pohjoismaat, myöskin Suomen, ja meidät luettiin Hamburg-Bremenin hiippakuntaan. Alituiset sodat ja tulipalot ovat meiltä hävittäneet arkistot ja kirjalliset todistuskappaleet melkein olemattomiin. Erittäin kohtalokas oli venäläisten v. 1318 tekemä hävitysretki, niin että suurelta osalta meidän turvautua olettamuksiin. Ainoat varmat todistuskappaleet ovat hautalöydöt, ja niiden perusteella tiedämme, että Hämeen kristillisyys on yhtä vanha kuin Varsinais-Suomenkin. Birger Jarl ei Hämettä kääntänyt, vaan valloitti. Ja ennen n. s. kolmatta ristiretkeä oli karjalaisia dominikaneja. 1200-luvulla Pietari Kaikkivalta saarnasi Evangeliumia Virossa.
Kustaa Vaasa ryöväsi meiltä liturgiset kirjat ja liimautti niiden pergamenttilehdet verokirjojen kansiksi. Nyt meidän oppineemme niitä liottelevat erilleen ja saattavat ennalleen. Sillä tavalla on saatu rekonstruktoiduksi esim. P. Henrikin juhlan messu, jonka Pyhä Istuin äsken on hyväksynyt ja vahvistanut uudelleen Suomessa käytettäväksi. Liturgisten kirjojemme nuottimerkit viittaavat niiden kölniläiseen alkuperään, joka seikka todistaa p. Ansgariuksen vaikutuksen täällä kauan tuntuneen ja luoneen jotain omaa. Muistettava on, että Turun piispanistuin vasta v. 1216 alistettiin Upsalan arkkipiispalle, joka sen arvon oli saanut v. 1164. Mutta Tuomas piispamme, englantilainen hänkin, ei tahtonut tietää mitään Upsalasta. Hänelle häämötti Paavin alainen suomalainen ruhtinapiispakunta.
Suomessa ei katolisena aikana päästy yhtä hiippakuntaa etemmäksi. Sen istuin oli alussa Nousiaisissa, sitten Räntämäellä eli Maariassa, josta se v. 1290 siirtyi Turkuun. Silloin Turun tuomiokirkko vihittiin ja alttarin alle sijoitettiin p. Henrikin jäännökset. Vihkiminen tapahtui kesäkuun 17nä päivänä ja pyhien jäännösten siirto seuraavana eli kesäkuun 18na päivänä, jonka muistoksi vietettiin Translatio Sancti Henrici nimistä juhlaa. P. Henrikin kuolinpäivä oli tammikuun 20:s, ja se oli hänen juhlansakin päivä. Tammikuun 19:s päivä oli Upsalan hiippakunnan Henrikin päivä, ja vasta luterilaisena aikana, 1600-luvulla, jolloin Ruotsin valta keskittyi ja Suomessakin sai äärimmäisen voimansa, p. Henrikin juhla siirrettiin tammikuun 19:ksi päiväksi. Nyt on meille Pyhän Istuimen suopeudella annettu takaisin keskiaikainen p. Henrikin messu – oikeus ja kohtuus olisi, että meille palautettaisiin myös hänen juhlansa oikea aika samoin sen koko hetkipalvelus.
|
Varsin kunniakas on Suomen katolisten piispojen sarja. Ensimmäiset veritodistajia, myöhemmät kaikki oppineita, tarmokkaita ja huolekkaita paimenia. Kaikki pysyivät puhdasoppisina, Pyhälle Istuimelle uskollisina ja elämältään nuhteettomina. ”Urhot astuvat kumpuin yöstä ja kertovat muinaiskansan työstä ja neuvovat polvea nousevaa.” Eteemme ilmestyy suomalainen rälssimies Palkkisista eli Bero Balk, suomalaissyntyisten piispojen sarjan aloittaja, joka aikoi perustaa Turkuun dominikanisen naisluostarin. Hänen piispuutensa kesti 27 vuotta, mutta hänen seuraajansa Maunu II Tavast, ”Magnus re et nomine”, kaitsi hiippakuntaansa ja hallitsi Suomen kansaa 38 vuotta. Hän toteutti edeltäjänsä aikeen, kuitenkaan ei uudesta luostarista tullut dominikaninunnien taloa vaan birgittalaisten. Maunu Tavastin veljenpoika Olavi Tavast oli ollut kahdesti Pariisin yliopiston rehtorina ja edustanut oppilaitostansa Baselin kirkolliskokouksessa. Maunu III Särkilahti eli levottomana aikana. Silloin tapahtui ”Viipurin pamaus”. Hän auttoi sodasta kärsimään joutunutta kansaa ja joutui itse taloudelliseen ahdinkoon. Hänen edeltäjänsä Konrad Bitz oli sotainen herra, joka ei tahtonut totella Ruotsin valtaherroja. Hän rakennutti monta kivikirkkoa ja korotti tuomiokirkon keskilaivan 45 metrin korkeuteen, niin että siihen saatiin valo yläikkunoista. Kirkon pihan ympäri rakennettiin vahvat muurit. Bitzin aikana ilmestyi painosta hiippakunnan messukirja Missale Aboense, joka painettiin Lübeckissä v. 1488.
Suomi joutui kärsimään Ruotsin ja Tanskan keskinäisistä kiistoista. Tanska jopa yllytti venäläisiä hyökkäämään Suomeen. Kalmarin unioni oli Suomen piispoille kiusallinen, kun piti palvella kahta herraa. Ruotsalaiset kapinoitsivat tanskalaissyntyisiä kuninkaita vastaan, ja suomalaiset yleensä olivat kuningasmielisiä. Kun piispamme asettuivat ruotsalaisten valtionhoitajien puolelle, seurasi siitä tanskalaisten kosto, josta julmana todisteena on Otto Rudin v. 1509 Turkuun tekemä hävitysretki. Nämä kiistat veivät Arvid Kurjenkin tuhoon. Hän asettui kannattamaan kruunun tavoittelijaa Kustaa Eerikinpoika Vaasaa, mutta tanskalaiset valtasivat Kuusiston ja Turun, eikä piispalla ollut muuta neuvoa kuin yrittää pakoon. Myrsky hukutti hänet Pohjanlahteen. Arvid Kurki painatti viimeisenä hiippakunnan käsikirjan Manuale Aboensen. Kustaa Vaasa aikoi tehdä hänestä Upsalan arkkipiispan.
Sitten tuli piispattomuus. Kustaa Vaasa kuninkaaksi tultuaan julisti itsensä Kirkon päämieheksi kuten Englannissa Henrik VIII. Oppiin hän ei alussa kajonnut. Aluksi ryhdyttiin takavarikoimaan Kirkon omaisuutta, ja se tehtiin niin perinpohjaisesti, että tuomiokirkosta vietiin sen vaskinen kattokin. Tukholmaan vietiin pyhät astiat ja kalleudet. Alttarien peitteistä tehtiin hoviherroille housuja ja messuvaatteista prinsseille ja prinsessoille pukuja. Martinus Skytte lähetti kahdeksan nuorukaista Wittenbergiin kuulemaan Lutherin luentoja. Niiden joukossa oli Mikael Agricola, ”suomalaisen kirjallisuuden isä”. Kirkon ulkonaista järjestystä ei muutettu, edelleen oli piispat ja tuomiokapitulat. Mikael Agricola nimitettiin Turun piispaksi, mutta piispuutta hänellä ei ollut. Kun piispuus loppui, loppui pappeuskin, sillä vihkimiset olivat mitättömiä. Apostolinen perimys oli katkennut. Vanha pappispolvi jatkoi työtänsä, kunnes meni hautaan. Askel askelelta ruvettiin vanhaa hengen rakennusta purkamaan. V. 1540 paikkeilla Kuningas kielsi pyhän öljyn ja Krisman käyttämisen. Vuonna 1554 vasta piispaksi vihitty Agricola syyskuun 8na päivänä piti pontifikalisen messun hiippa päässä ja sai kuninkaalliset nuhteet semmoisesta ”paavillisuudesta”. Agricola oli saanut Martinus Skytteltä, joka nähtävästi oli pätevästi vihitty piispa, vaikka rupesi luopioksi, papinvihkimyksen, oli Saksassa ottanut itselleen emännän ja sai v. 1554 Paavali Juustenin kanssa piispanvihkimyksen Ruotsissa. Tämä vihkimys ei ollut pätevä, joten Agricola oli luopiopappi eikä piispa. Vaikea hänen kuitenkin oli erota vanhasta ”uskosta”. Niinpä hänen rukouskirjassaan on isä meidän jäljessä Terve Maaria. Hän säilytti vainajien puolesta pidettävät rukoukset ja oli liturgisuuteen taipuva kuten suomalaiset yleensä.
Katolinen kristillisyys oli Ruotsissa ja Suomessa katottomaksi joutunut rakennus, josta kivet verkalleen tippuilivat. Upsalan kokouksessa v. 1593 lopullisesti vakiinnutettiin luterilaisuus koko valtakunnassa. Kansa kuitenkin teki vastarintaa. Erittäin vaikea oli lakata Kasteessa käyttämästä siunattua suolaa ja kynttilää. Kansa katsoi sodat ja nälkävuodet Jumalan rangaistukseksi pyhien menojen hylkäämisestä.
Erittäin rakas suomalaisille oli pyhän Hostian kohotus messussa. Vielä kauan he sitä vaativat ja kertoivat kirkosta kotiin tultuaan taas nähneensä Jumalan. Vielä 1600-luvulla kansa maalla meni saarnan ajaksi ulos, palatakseen kirkkoon varsinaisen messun ja kohotuksen ajaksi. Uskoa ”puhdistettiin” ylhäältä käsin, väkivallalla ja viekkaudella ja vastoin kansan tahtoa. Lutherilaisuus ei tuntenut suvaitsevaisuutta. ”Uskon vapaus” merkitsi sitä, että valtakunnassa ei saanut tunnustaa muuta kuin Lutherin uskontoa.
Juhana III:n ensimmäinen puoliso Katharina Jagiello oli harras katolilainen samoin kuin heidän poikansa, Puolan ja Ruotsi-Suomen kuningas Sigismund. Katolisuus näytti elpymisen merkkejä, varsinkin Suomessa, jonka marski Klaus Fleming oli järkähtämätön kuninkaan kannattaja. Parikymmentä suomalaista nuorukaista opiskeli katolisissa oppilaitoksissa ulkomailla palatakseen isien uskoa henkiin herättämään. Kuuluisin heistä oli Roomassa opiskellut Johannes Jussoila, joka v. 1584 vihittiin papiksi. Hän alkoi opintonsa Rooman Collegium Germanicum Hungaricumissa. Hänestä mainitsee Kollegion historioitsija kardnaali Steinhuber, että hän Tukholmassa kuninkaan hovipappina saarnasi joka sunnuntai suomeksi ja ruotsiksi. Sittemmin hän joutui Kaarle herttuan vangiksi ja rääkättiin kuoliaaksi. Toinen marttyyrimme on pohjalainen Petrus Petrosa, jolta herttua kiskoi sydämen ulos rinnasta uhrin vielä eläessä. Sen jälkeen sankari ennätti huudahtaa ”Jeesus Maaria”. Mainitsee vielä Steinhuber Germanicumissa olleen kaksi lutherilaisen piispan poikaa: ”zwei Söhne des gelehrten finnischen Bischof Erich von Sorola”.
Katolisen uskon kynttilä sammui kahdeksi sadaksi vuodeksi. V. 1721 ”Vanha Suomi” eli Viipurin lääni menetettiin Venäjälle. Saman vuosisadan lopulla Puola jaettiin, ja sen kansalaiset joutuivat palvelemaan Venäjän armeijassa joka puolella laajaa valtakuntaa. Viipurinkin varusväessä oli katolilaisia. Heitä varten keisari Paavali v. 1799 käski perustaa seurakunnan Viipuriin. V. 1801 seurakunnalle ostettiin fransiskaniluostarin entinen rakennus, joka sisustettiin kappeliksi. Seurakunnan hoito uskottiin sammumaan tuomitun liettualaisen luostarin papeille, dominikaneille. Näin tulivat Saarnaajaveljet katolisuuden henkiin herättäjiksi Suomessa. Kun Viipurin lääni v. 1811 palautettiin muun Suomen yhteyteen, oli koko Suomen Suuriruhtinaskunta Viipurin katolisen seurakunnan piirissä. Kirkon nimikko oli dominikanipyhimys Hyacinthus.
Dominikaneilla oli Suomessa vanhat juuret. Turun hiippakunnan liturgia noudatti dominikanista kaavaa, ja jo varhain, v. 1249, Turkuun perustettiin dominikaninen p. Olavin luostari. Viipuri sai dominikaniluostarinsa v. 1427. V. 1403 siellä oli fransiskaneilla eli ”harmailla veljillä” luostari. Toinen harmaiden veljien luostari perustettiin Raumalle (1449) ja kolmas Ahvenanmaalle Kökariin. Kustaa Vaasa hävitti luostarit säälimättömästi, samoin kuin piispojemme residensin Kuusiston linnan. P. Olavin luostari ”paloi” – minä rohkenisin sanoa pantiin palamaan – v. 1537 p. Ristin löytämisen juhlana, toukokuun kolmantena päivänä.
|
Lutherilaisuus oli meille barbariaa ja hävitystä. Kehitys katkaistiin, sivistys taantui, kansa villiintyi. Kolmikymmenvuotinen sota pani hävityksen päälle sinetin. Nyt Suomen oppineet kaivavat esiin keskiaikamme kerrostumia, asettelevat kokoon kedolla viruvia luita ja valmistavat meille tietä. Puuttuu vain Hengen puhallus, joka elottomat ruumiit tekee eläviksi. ”Lähetä Henkesi, niin he luodaan, ja uudistat maan kasvot”, rukoilemme Kirkon kanssa tänä helluntai juhlana. Helsingin hiippakunnan syntyminen on katsottava ensimäiseksi puhallukseksi. Vahva toivoni on, että urhot astuva kumpujen yöstä, ja kansa kuulee heidän opetustansa. Että Suomen kansa, joka veisasi ”Ergo plebs Fennonica...” taas iloitsee tulleensa katoliseksi Jumalan sanan saarnalla. Siitä on meillä takeena hengellinen isämme Helsingin hiippakunnan Piispa, jolle me, hänen lapsensa toivotamme runsasta kalansaalista.
[Toim. huom. Ekumeenisissa asenteissa on sittemmin edistytty puolin ja toisin.]
[Toim. huom. Ekumeenisissa asenteissa on sittemmin edistytty puolin ja toisin.]