Eilispäivän monikulttuurisuutta
|
Aina siitä lähtien, kun katolinen kirkko palasi Suomeen, se on ollut monikulttuurinen. Ensimmäiset seurakunnat, Hyacintuksen ja Henrikin, perustettiin Venäjän armeijan puolalaisten sotilaiden tarpeita varten, ja vuoteen 1906 asti papit olivat joko puolalaisia tai liettualaisia. Kolmas seurakunta taas, Birgitan ja Hemmingin, sai alkunsa saksalaisten ja italialaisten kauppiaiden sinnikkäistä messupyynnöistä.
Vanhimmat kielijakaumanumerot, jotka olen löytänyt, ovat Henrikin seurakunnasta vuodelta 1907. Kun kirkkoherra von Christierson 1906 sai tehtäväkseen hoitaa Pyhän Henrikin seurakuntaa, jäivät puolalaiset vaille puolaa puhuvaa pappia ja tekivät 1907 asiasta valituksen. Kirkkoneuvosto laski seurakunnan jäsenet, 340 henkilöä, ja esitti seuraavat numerot keskustelun asiapohjaksi: kotimaisia kieliä puhui 148 henkeä, puolaa tai liettuaa 107, italiaa 56, saksaa 12, ranskaa 9, englantia 3, unkaria 3 ja espanjaa 2. Seurakunta oli siis huomattavissa määrin vierasperäinen, mutta kotimainen ryhmä oli suurin. Italialaisten suhteellisen suurin määrä on mielestäni hämmästyttävää.
Se, miten kotimaiset katolilaiset jakautuivat suomen- ja ruotsinkielisiin, ei ole tiedossa, mutta otaksuttavasti ruotsinkielisten määrä oli suhteellisen suuri. Tämän otaksuman teen sillä perusteella, että Helsinki oli siihen aikaan vielä hyvin ruotsinkielinen kaupunki. Tämä johtui siitä, että koko Uudenmaan rannikkoseutu aina 1200-luvulta 1940-luvulle saakka oli melkein täysin ruotsinkielistä. (Vielä 1940 Tammisaaressa asuva sotilas ei ymmärtänyt suomenkielestä muuta kuin sotilaalliset komentosanat.) Tämä oli tilanne muissakin maalaiskunnissa. Vasta karjalaisten siirtyminen länteen sotien jälkeen muutti tuntuvasti kieliryhmitystä. Helsinki oli tietenkin pääkaupunkina ja yliopistokaupunkina vetänyt suomalaisia puoleensa. Kuitenkin ruotsinkielellä oli silloin niin vahva asema, että monet maahanmuuttajat valitsivat ruotsin ensimmäiseksi kielekseen. Olihan se paljon helpompi oppia.
Suomen itsenäistymisen jälkeen virtaus pääkaupunkiin vahvistui, ja suomalaisten määrä seurakunnassa suureni vähitellen. 1920-luvun loppupuolella suomenkieliset saarnat lisääntyivät niin, että niitä pidettiin vuorosunnuntaisin ruotsinkielisten kanssa. Italian valtio palkkasi 1937 tänne isä Nespolin, joka siitä lähtien saanasi italiaksi yhdessä sunnuntaimessussa. Muu monikulttuurisuus sai tyytyä pääasiallisesti yhdistystoimintaan.
Viipurilaisten siirtyminen Helsinkiin sodan jälkeen lisäsi seurakunnan suomalaisten määrää. Jo 1942 siihen saakka ruotsinkielinen Pyhän Annan yhdistys jakaantui kahteen osastoon kielen mukaan. Suomalaisesta osastosta tuli 1953 Teresayhdistys. Käännynnäiset olivat kuitenkin aina 1960-luvun alkuun pääasiallisesti ruotsinkielisiä, oppikoulun käyneitä. Tähän oli selvä syy: katolisten kirjojen puute, varsinkin suomen- mutta myös ruotsinkielisten. Molemmilla kielillä oli lasten katekismus, jota myös käytettiin käännynnäisten opetuksessa. Carling toimitti suomalaisen rukouskirjan 1925 ja 1947 ja von Christierson ruotsinkielisen rukouskirjan 1925 ja 1940. Kolmannen laitoksen tästä kirjasta toimitti Vernoy 1957.
|
1940-luvulla Carling toimitti pieniä messuvihkosia eri sunnuntaita varten. Siihen aikaan oli näiden lisäksi puolisen tusinaa vihkosia eri aiheista. 1940-luvun toisella puoliskolla Maunu Tawastin kirjallinen piiri toimitti kaksi käännöstä: aikuisten katekismuksen ja alttarin sakramenttia koskevan kirjan. Vasta 1950-luvulla tulivat dominikaanien mainiot kirjat sakramenteista. Ruotsiksi oli tietysti saatavissa kirjallisuutta Ruotsista mutta ei ylen paljon. Messukirjaa ei ollut kummallakaan kielellä, ja latinalaisen messun aikaan se oli tarpeen, jos halusi kunnolla perehtyä liturgiaan. Tämä siis vaati vieraiden kielten tuntemusta. Kynnys kirkkoon oli siis hyvin korkea kaikille ummikoille.
Vatikaanin 2. kirkolliskokous toi muutoksen. Kun kansankieltä ruvettiin käyttämään messussa, suomenkieliset alkoivat rynnätä kirkkoon, ja luojan kiitos tämä ”rynnäkkö” ei ole loppunut. Vuonna 1997 otettiin kirkkoon 42 henkeä. Ruotsalaiset käännynnäiset olivat aina tulleet pisaroina tai hyvin pienenä purona. Kirkkoherra von Christierson otti vuosina 1908-1942 kolmisenkymmentä henkeä kirkkoon. Toisilla papeilla oli tietenkin myös käännynnäisiä mutta tuskin yhtä monta. 1940-luvulla oli tilanne vielä se, että synnynnäisten katolilaisten vanhemmista tai isovanhemmista oli aina yksi ulkomaalainen, ja taas todella synnynnäiset suomalaiset olivat pääasiallisesti käännynnäisiä.